Rakkaushotelleja, suunnatonta ruuhkaa sekä Yokohama

Jatkoa täältä. Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.

Seuraava päivä valkeni ilahduttavasti kauniina ja niinpä otimmekin suunnaksi Tokion ehkä kiintoisimman kaupunginosan, Shibuyan. Shibuya sijaitsee Harajukun eteläpuolella Lounais-Tokiossa ja on tunnettu nuorison kaupunginosana. Suuressa kaupunginosassa onkin paljon kauppakeskuksia ja tavarataloja, jotka ovat täynnä nuorille suunnattuja liikkeitä. Shibuyasta saa silti laadukastakin tavaraa ja luksusmerkkejä löytää helposti tasokkaammista tavarataloista. Alueella on valtavasti ravintoloita, mikä tekee siitä erityisen vilkkaan ja elävän ilta-aikaan. Myös karaokepaikkoja sekä peliluolia on alueella huomattavan paljon.

Karaoke on lähellä japanilaisten sydäntä ja monenmoisia karaokehuoneita tarjoavia yrityksiä löytyykin lukuisia melkein kaupungista kuin kaupungista. Eikä ihme, sillä koko ilmiö sai alkunsa reilut 30 vuotta sitten Japanissa, Koben kaupungissa. Siellä keikalle bookattu kitaristi ei päässyt paikalle ja baarin omistaja keksi laulattaa yleisöä taustanauhan tahtiin. Tästä sai alkunsa ilmiö kara (tyhjä) okesutora (orkesteri) eli karaoke. Sen jälkeen se on paisunut melkein koko kansan huviksi, jota käydään kaveriporukalla veivaamassa vartavasten tarkoitukseen rakennetuissa karaokehuoneissa, joita koko maasta löytyy yli 100 000.

Meitä ei kuitenkaan laulattanut, joten jätimme karaoken tällä kertaa kokeilematta. Sen sijaan meitä kiehtoivat paikalliset pelihallit. Näitä paikkoja mainostetaan yleensä niiden suosituimman pelikoneen, pachinkon, nimellä ja ne ovat jotain täysin päätöntä. Pachinkoja löytyy kaikkialta. Yleensä pienissäkin kaupungeissa on ainakin yksi pachinko ja suurimmissa niitä saattaa olla kadunvarren kummallakin puolella vierivieressä. Yhtenevää niille on värikkäät ja villisti vilkkuvat sisätilat, sekä valtava kakofoninen mekkala. Ja tässä en liioittele, sillä joissain peliluolissa meteli oli niin kova, ettei sinne halunnut mennä sisään. Hulluinta on, että meteli tulee sadoista pachinko-pelikoneista, jotka ovat hieman pajatson oloisia vekottimia. Kävijät ostavat kasan pieniä metallisia kuulia, joita sitten laukaistaan pachinkon vertikaaliselle pelilaudalle. Kuulan menetettyä alkuvauhtinsa, putoaa se joko pelilaudan bonus-koloihin, tai kuten useimmiten, pohjalla olevaan koloon. Palkintona onnekkaille on…lisää kuulia! Rahallisia voittoja ei ole, mikä johtuu Japanissa voimassa olevasta uhkapelikiellosta. Voitetut kuulat voi kuitenkin lunastaa pelimerkkeinä, jotka voi puolestaan vaihtaa lähikadun hämärissä toimipisteessä kahisevaksi. :roll:

Pachinko ulkoa ja sisältä

Toisenlainen pelihalli

Pachinkossa ei ole siis mitään mieltä, mutta kymmenien pelihallien sadoilla koneilla istuu silti ympäri vuorokauden kamalassa metelissä, välkkeessä sekä tupakanhajussa suuret määrät addiktoituneita ihmisiä. Ja jos edellisessä lauseessa sana tupakka särähti korvaan, niin mainittakoon, että Japanissa tupakointi on vielä sallittua monessa paikassa, kuten ravintoloissa ja junissa. Tupakointikiellot lisääntyvät onneksi Japanissakin, mutta ovat vielä paljon Eurooppaa jäljessä. Vaikka eipä silti: Saksassakin ollaan oltu suurimmaksi osaksi savutonta vasta alta viisi vuotta, joten eipä sitä ole paljon varaa asialla kerskailla täälläkään.

Pachinkojen lisäksi peliluolista löytyy myös kaikenlaisia videopelejä sekä erityisesti valtavat määrät ”palkintokouria”. Tiedättehän, näitä joystickillä ohjattavia kouria, joilla yritetään kalastaa laitteen sisältä suklaata, manga-kortteja, manga-nukkeja, kännykkäkoristeita, reppuja, isoja pehmoleluja…mitä vain!

Kaiken kaikkiaan japanilaiset peliluolat ovat jännä kokemus ja piipahdimmekin monessa sisällä. Kauhean kauan niissä ei tosin sisällä viihdy juuri melun takia. Tämän lisäksi niissä tarjottavat huvitukset eivät oikein iskeneet meihin tyhmiin länkkäreihin.

Pienen matkaa Shibuyan asemalta, pienehkön kukkulan päällä, sijaitsee Dogenzakan alue. Alue tunnetaan myös englanninkielisellä nimellään Love Hotel Hill. Nämä kymmenet ”rakkaushotellit” tarjoavat kyllä yli yönkin majoitusta satunnaiselle kulkijalle, mutta pääasiassa niihin saavutaan muutamaksi tunniksi seuralaisen kanssa ”päiväkahville”. Hotelliin saapuvan ei tarvitse aikeitaan juuri hävetä, sillä huoneet valitaan näyttötauluilta ja maksu tapahtuu yleensä anonyymisti koneen kautta. Joskus tosin maksu suoritetaan kassahenkilölle, mutta silloinkin sumennetun lasin alta rahat livauttamalla. Huoneiden taso ja hinta vaihtelee parinkympin kopperosta aina todella kalliisiin ja mielikuvituksellisesti sisustettuihin; esimerkiksi linna tai vankityrmä -teemalla varustettuna. Huoneen sisutuksen ja varustelun pääasiallisena tarkoituksena onkin virittää parille näiden haluama tunnelma ”kahvitteluun”. :roll:

Love hotellit ovat suuri bisnes Japanissa ja niissä vierailee ihmisiä ihan normaaleista työmuurahaisista aina prostituoituihin saakka. Koko maan hotelleissa arvioidaan tehtävän vuodessa jopa 500 miljoonaa vierailua, mikä tarkoittaa 1,4 miljoonaa pariskuntaa tai 2%:ia Japanin väestöstä joka päivä!

Pieni hämärä love hotel Shibuyassa

Jos ovat love hotellit erikoinen majoitus, ovat sitä myös kapselihotellit. Näiden mainoksia näki varsinkin Tokiossa pariin otteeseen ja kaikessa yksinkertaisuudessaan kyseessä on hyvin halpaan hintaan vuokrattavasta, arkkumaisessa muovikapselissa sijaitsevasta, nukkumapaikasta. Hotelleissa kapseleita on yleensä kahdessa kerroksessa ja vieri vieressä. Varustuksena niissä tavallisesti löytyy televisio, pelikonsoli sekä langaton internet. Yksityisyyden takaa verho tai sumennetty lasi kapselin jalkopään oviluukussa. Moniin kapselihotelleihin kelpuutetaan vain miehiä, joita yöpyjät useimmiten ovatkin. Yleinen syy kapselissa yöpymiseen on, että juhlinta on mennyt myöhään, eikä metroja enää kulje. Tällöin ihmiset tulevat kapseleihin pienille unosille, ennen kotiin tai töihin menoa. Viime aikoina kapseleita on enenevässä muodossa vuokrattu myös pysyväksi majoitukseksi esimerkiksi työttömien toimesta. Hotelleja on monen kokoisia, noin 50:stä, aina yli 700 kapselin jättiläisiin saakka.

Love hotellin tapaan myös kapselihotelli jäi kokematta. Kapselihotelli kyllä kiehtoi mieltä yhden yön majapaikkana, mutta koska niihin kelpuutetaan niin huonosti naisia, emme jaksaneet alkaa asiaa sen tarkemmin tutkimaan. Mietittämään jäikin, miten klaustrofobinen kokemus yö kapselissa on ja millainen äänimaailma kapselissa yöllä vallitsee.

Shibuya on silminnähden muuta Tokiota likaisempi kaupunginosa ja äärimmäisen kaupallinen. Räikeitä mainoksia on kaikilla seinillä ja suuria videoruutuja roikkuu siellä täällä. Niiden lisäksi kadunvarren kauppojen oville tuodut, sekä valopylväissä sijaitsevat, kaiuttimet huutavat kukin omaa musiikkia ja mainostaan. Lopputuloksena pääkaduilla on paitsi valtava ihmiskuhina, myös korvia huumaava melusaaste. Mutta juuri tässä kaikessa on syy, miksi Shibuya on niin kiintoisan erilainen pala Tokiota.

Kiintoisa bongaus Shibuyassa oli myös silmiimme osunut erittäin kapea talo. Kyseessä ei todellakaan ole mistää rappukäytävästä, kuten ensiksi luulimme, vaan ihan kunnon asuinrakennuksesta. Kuva kertoo kieltään, eli talon leveys on vaivaiset alle kaksi metriä! Voi vain kuvitella miten helppoa tällaisen asunnon kalustaminen onkaan… :lol:

Maailman kapein talo? :o

Pari tuntia Shibuyassa kierrettyämme palasimme juna-asemalle. Siellä kävimme lunastamassa ennakkoon varaamamme Japan Rail Pass kortit. Kyseessä on maan suurimman junayhtiö JR:n (Japan Railways) ainoastaan ulkomailta saapuville turisteille myymä passi rajattomaan junamatkustamiseen valitun ajanjakson aikana. Passeja on 7, 14 ja 21 päivän mittaisia, hinnoiltaan noin 250, 400 ja 515 euroa (hinnat heinäkuu 2010). Voi kuulostaa kalliilta, mutta hieman yllättäen junamatkustaminen Japanissa on kallista – jopa VR:n hintoja kalliimpaa! 7 päivän passi tulee kuitenkin kannattavaksi jo Osakaan tehtävän edestakaisen matkan yhteydessä, joten esimerkiksi meidän tulevilla junamatkoilla 14 päivän passille tuli käyttöä. Japan Rail Passin voi tilata vain Japanin ulkopuolelta tietyiltä matkatoimistoilta. Maksun jälkeen kotiin toimitetaan kuitti, jonka voi vaihtaa passiksi vasta Japanissa.

Japan Rail Pass (huomaa erikoinen vuosiluku)

Passi tuo matkustamiseen suurta joustavuutta, sillä vaikka se kelpaa vain JR:n juniin, pääsee sillä käytännössä mihin päin Japania tahansa. Myös luotijunat eli shinkansenit, ovat käytettävissä (lukuunottamatta nopeinta Nozomia) ja paikkalipun niihin saa varattua ilmaiseksi. Passilla voi matkustaa Tokion sisälläkin JR:n junilla, mutta metroissa sekä lukuisten muiden firmojen junissa joutuu edelleen turvautumaan Suicaan. Silti passia kannattaa käyttää aina kuin mahdollista, sillä Suicaan ladatut jenit kuluvat hyvin nopeasti. Liikuttuihin etappeihin perustuva rahastussysteemi on todella monimutkainen, mutta onneksi se tapahtuu automaattisesti asemien porteilta Suicaa lukulaitteessa vilauttamalla. Yleensä yksi etappi maksaa noin 1-3 euroa (luit oikein!), mistä voi päätellä jotain päivän tai viikon ahkeran metrolla suhaamisen hinnasta. Japani on todellakin kallis maa.

 Passit saatuamme piti niitä tietysti heti kokeilla ja niinpä ajoimme Yamanote-linjalla pari asemaa myötäpäivään Länsi-Tokioon, Shinjukun kaupunginosaan. Siellä etsimme ensiksi itsellemme ruokapaikan, josta saatujen voimien myötä aloimme tutkia Shinjukua. Yamanote-linjan sisäpuolella katujen varret ovat aivan tupaten täynnä japaninkielisiä mainoksia, mikä on loistava tilaisuus ottaa eksoottisia kaupunkikuvia. Junaradan toisella puolen sijaitsee puolestaan Nishi-Shinjukuna tunnettu alue, joka on Tokion suurin pilvenpiirtäjäkeskittymä. Melkoisen kiintoisa paikka siis!

Vanhan Shinjukun katunäkymiä

Shinjukun pilvenpiirtäjäkeskittymä

Yleensä kun ihmiset ajattelevat Tokiota, mieleen tulee täyteenahdettu kaupunki täynnä pilvenpiirtäjiä. Mielikuva ei ole kovin väärä, mutta hieman yllättäen pilvenpiirtäjät ovat Tokiossa sangen uusi juttu. Esimerkiksi Shinjukun alueelle ensimmäiset on rakennettu vasta 70-luvulla. Korkeita, yli 180m korkeuteen yltäviä on koko Tokiossa ”vain” 39, joista niistäkin 22 on rakennettu tällä vuosituhannella. Tokion korkein pilvenpiirtäjä kohoaa 248 metrin korkeuteen, mikä ei ole maailman mittakaavassa kummoinenkaan lukema. Yksi syy korkeiden rakennusten pieneen määrään ovat toistuvien maanjäristysten aiheuttamat erikoisvaatimukset rakennuksille. Kuitenkin suurin rajoittava tekijä on ollut kaupungissa pitkään voimassa ollut tiukka määräys rakennuskorkeuden maksimista.

Superkorkeiden rakennusten puuttuminen ei silti tee Tokiosta pikkukaupungin näköistä, ehei, sillä kaupunkirakenne itsessään on uskomattoman tiivis. Lisäksi suomalaisittain/berliiniläisittäin todella korkeita rakennuksia on niitäkin sentään satoja siellä täällä pitkin kaupunkia. Shinjuku on kuitenkin varsinaisena keskittymänä upea alue, jonka keskipiste on Tokyo Metropolitan Government Building. Tämä 243-metrinen, massiivinen, pilvenpiirtäjä on nimensä mukaisesti Tokion metropolialueen hallinnon keskus. 1991 valmistunut ja noin miljardi dollaria maksanut rakennus on avoinna vierailijoille, ja sen kahden tornin huipulla sijaitsevat ilmaiset näköalatasanteet ovatkin monen Tokiossa vierailevan kohteena.

Tokyo Metropolitan Government Building

Tuona tiistai-iltapäivänä pääsy oli pohjoisen tornin näköalatasanteelle. Jono hissille oli pitkä, mutta veti sangen vikkelästi. Päivä oli täydellisen aurinkoinen, joten ylös päästyämme eteemme aukenivat melkoiset maisemat. Vasta noin 240 metrin korkeudessa meille kävi selväksi, miten valtava jopa 39 miljoonan ihmisen megakaupunki onkaan! Täysin yhtenäinen talojen meri jatkuu joka suuntaan aina horisonttiin saakka. Näkyvyys torneista on varmasti parikymmentä kilometriä suuntaansa, mutta se ei riittänyt näkemään kaupunkialueen ulkopuolelle. Kaupungin koko on suorastaan mykistävä ja tarjottu maisema yksinkertaisesti maailman urbaanein. :o

Näkymä Shinjukusta kohti Itä-Tokiota

Loputon talojen meri ja puolikas Tokyo Sky Tree

Niinalle riitti yksi kierros näköalatasanteen ympäri, mutta itselläni se vaati kolme kierrosta. Jokaisella kierroksella huomasi aina uusia sekä tuttuja maamerkkejä ja alueita keskustan alueella. Harmillisesti noin 100 kilometrin päässä Tokiosta länteen sijaitseva Japanin korkein (3776m) ja tunnetuin vuori Fuji, ei hyvästä säästä huolimatta näkynyt. Suurkaupungin ilmassa on kuitenkin kauniinakin päivänä sen verran saasteita, että Fuji jäi sillä kertaa harmaan udun peittoon. Kuulaina syysaamuina vuoren pitäisi silti olla nähtävissä Tokioon saakka ja niinhän se monessa postikortin kuvassakin tekee. Meille ei vaan sattunut tälläista tuuria.

Piirros Tokion keskustasta (lataa iso versio (16mb))

Vaikka Fujia emme nähneetkään, näkee ylhäältä aina parin kymmenen kilometrin päähän naapurikaupunki Yokohamaan, jonne olimme seuraavana päivänä menossa. Tämän lisäksi muun muassa Tokyo Tower, sekä Lost in Translation elokuvasta tuttu Park Hyatt Tokyo hotelli, näkyivät hyvin. Myös pilvenpiirtäjähotellimme 221 metriä korkea pohjoistorni oli nähtävissä paljain silmin noin 8km itään päin.

Park Hyatt Tokyo hotelli

Shinjukua

Vaikka ei olisikaan kiinnostunut korkeista taloista, kannattaa Metropolitan Government Buildingissä silti vierailla, sillä ilmaiset maisemat ovat uskomattomat. Lisäksi itse rakennus on melkoinen ilmestys kaikessa massiivisuudessaan. Nishi-Shinjukun pilvenpiirtäjien juurella on lisäksi sangen viihtyisää ja tokiolaisittain ilmavaa ja tilavaa.

Meillä vierähti kaikkineen Shinjukun alueella kolmisen tuntia. Kun paikat oli mielestämme nähty, palasimme Shinjukun rautatieasemalle. Kuten kaikki Tokiossa, myös se on valtava. Ei niinkään fyysiseltä kooltaan (on se sitäkin, mutta sitä ei näe päällepäin), vaan matkustajamääriltään. Aseman kautta kulkee päivittäin 3,64 miljoonaa ihmistä, mikä tekee siitä maailman vilkkaimman juna-aseman. :!: Vilskettä tosiaan riittää ja mekin satuimme asemalle juuri tiistain iltaruuhkan alkaessa. Jo asemaa lähestyttäessä ihmismäärät ovat huomattavia ja liikennevaloista oikein purkautuu satojen ihmisten laumoja kerrallaan. Ängimme aivan tietoisesti Yamanote -linjan laiturille toiveenamme nähdä ehkä vihdoinkin ihmisten juniin pakkaamista. Taisi kuitenkin olla tokiolaisittain hiljainen päivä, sillä parin minuutin välein saapuvat pitkät junat imaisivat lauman kerrallaan sisälleen. Hyvin sinne mahduimme mekin ja niin ajelimme takaisin Shibuyaan.

Pitkä Yamanote-linjan juna

Myös Shibuyassa halumme oli nähdä ruuhkaa sanan varsinaisessa merkityksessä ja siellä emme joutuneet pettymään. Shibuyan rautatieasemam luoteiskulmalla sijaitsee ehkä Tokion kuuluisin risteys. Siinä alueen halki kulkevat valtavat ihmismäärät pakkautuvat liikennevaloihin suureksi massaksi. Lopulta valot vaihtuvat vihreiksi ja alkaa melkoinen kuhina, kun pari tuhatta ihmistä :!: lähtee ylittämään risteystä yhtä aikaa. Näky on mielipuolinen ja se toistuu tuntien ajan joka aamu ja ilta. Kokonaisuuteen antavat vielä näyttävän lisän Shibuyan kaikkialla huutavat kaiuttimet sekä suuret mainoksia pyörittävät videoruudut, joita on suurimman risteyksen ympärillä kymmenisen. Meteli onkin melkoinen kaiken tämän keskellä.

Maailman vilkkain risteys

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, on risteys itsessään nähtävyys ja sen reunalla onkin aina kymmeniä turisteja kuvaamassa uskomatonta vilinää. Niin teimme mekin, jotta voisimme kotosalla muistella, miten ihanan rauhallista ja ruuhkatonta meillä Berliinissä onkaan. Valokuvaajille tiedoksi, että paras näkymä risteykseen on rautatieasemaan integroituvan Tokyu tavaratalon (muistaakseni) kolmannesta kerroksesta, läheltä portaita Ginza-metrolinjalle. Korkeammalla olevaa näköalaa emme löytäneet, vaikka kovasti etsimmekin.  :?

Ruuhkan huumaavasta katselusta lopulta tarpeeksi saatuamme, kävimme syömässä Shibuyan Outback Steakhousessa kunnon ribsit, joiden voimilla jaksoimme lähteä hotellille. Tai ei aivan suoraan hotellille, sillä päätimme poiketa matkalla vielä Tokyo Towerin kautta.

Kuhiseva Shibuya

Hyvät ribsit Outback Steakhousessa

Tokyo Tower on Tokion ehkä tunnetuin maamerkki. Tämä punavalkoinen televisiotorni on saanut inspiraationsa Pariisin Eiffel-tornista ja on itse asiassa tätä jopa hieman pidempi 333 metrin mittaisena. Tokyo Tower toimii arvaten myös näköalatasanteena (korkeudet 150m ja 250m), mutta kirkkaasta illasta huolimatta emme jaksaneet nousta torniin. Syynä oli pitkä päivä takanamme sekä fakta, että maisema ei voisi olla paljon hotellihuoneestamme avautuvaa parempi! Niinpä tyydyimme ottamaan kirkkaasti valaistusta tornista kuvia sen juurelta ja itse kipuaminen jäi seuraavaan Tokion-reissuun. 8)

Upeasti valaistu 333 metrin Tokyo Tower

Dramaattinen torni

Seuraava aamu valkeni jälleen hieman sateisena, joten päätimme pysytellä lähiseudulla. Otimme metron Ginzan kaupunginosaan, josta ei kuitenkaan riitä ihmeemmin kerrottavaa. Kyseessä on laadukkaita kauppoja sisältävä Tokion yksi ekslusiivisimmista kaupunginosista (opaskirjojen mukaan), mutta me etsimme sieltä lähinnä aamiaispaikkaa. Sellaisen löydettyämme jatkoimme matkaa päärautatieasemalle. Asemalta ei ole pitkä kävely Japanin keisarilliselle palatsille, joka toimii Japanin keisarin asuntona. Kuten muissakin länsimaissa, keisarin virka on tätä nykyä täysin seremoniallinen. Näin oli itse asiassa aiempinakin aikoina, jolloin todellinen valta yleensä oli samuraipäällikkö shoguneilla sekä muilla politiikan mahtimiehillä keisarin sijaan.

Poliisiauto erikoisilla vilkuilla rautatieasemalla

Suuren shogunin patsas

Kyseessä on silti kunnioitettavasti maailman vanhin hallitsijasuku, jonka historia voidaan jäljittää tarkasti aina 400-luvulle saakka. Japanin keisarin katsotaan polveutuvan suoraan jumalista, joten aiempina vuosisatoina keisariksi nostettiin jopa 6-8 vuotiaita lapsia. Tämän lisäksi sopivaksi keisarikaudeksi katsottiin sellaiset kymmenen vuotta, jonka jälkeen monet keisarit vetäytyivät jo teini-iässä nauttimaan leppoisista eläkepäivistään. Ei yhtään hassumpaa! :mrgreen:

Keisariperhe ei ole asunut Tokiossa kovinkaan pitkään, sillä Japanin pääkaupunki oli yli tuhannen vuoden ajan Kioto. Vuonna 1868 Tokioon siirtynyt keisari on sittemmin asunut valtavalla vallihautojen ympäröimällä palatsialueella aivan kaupungin ydinkeskustassa. Palatsin alueelle ei ole vapaata pääsyä ja turisteillekin se on mahdollista vain ennakkovarauksesta. Palatsin alueelta pitäisi löytyä hieno japanilainen puutarha, mutta muuten alueen rakennukset on rakennettu toisen maailmansodan tuhon jälkeen uudelleen, eivätkä siten edusta kovin ihmeellistä arkkitehtuuria.

Niinpä mekin tyydyimme katsomaan aluetta vain ulkopuolelta, jossa ei kyllä ole paljoa nähtävää. Pääportti alueelle on suljettu ja tiukasti vartioitu, ja muualla alueen ulkomuuri sekä vallihauta ovat kaikki mitä on nähtävissä. Ainoa valokuvauksellinen paikka on oikeastaan Nij?bashin tuplasillat, jotka muodostavat hienon japanilaisen maiseman.

Nijubashin sillat

Palatsilta jatkoimme metrolla pohjoiseen Akihabaran kaupunginosaan. Kaupunginosa tunnetaan myös elektroniikkakaupunkina siellä sijaitsevien satojen halpaa elektroniikkaa myyvien liikkeiden vuoksi. Löytyypä sieltä maailman ensimmäinen kotirobotteja sekä robotiikkaa myyvä liikekin, jos sellaiselle on tarvetta. Meillä ei kuitenkaan ollut tarvetta ostaa mitään ja suoraan sanoen hankalaa se Japanissa olisikin. Olin ennen reissua ajatellut, että voisin ostaa kameroiden luvastusta maasta järjestelmäkameraani uusia linssejä. Hintoja vertailtuani, huomasin kuitenkin että eroa Saksaan ei ollut nimeksikään. Paikoin Saksa oli jopa halvempi! Ja miten paljon helpompaa linssit olikaan ostaa saksankielisiltä sivustoilta, verrattuna japanilaisiin elektroniikkaliikkeen nettisivuihin, esimerkiksi www.biccamera.com.

Akihabara on myös yksi suurimpia manga-aiheisten tuotteiden ja julkaisujen myyntipaikka ja mangahahmoja kadunvarsien värikkäissä mainoksissa riittääkin. Lisäksi suunnilleen jokaisen Akihabaran kaupan ulko-oven kohdalla pienet koulu- ja muihin asuihin pukeutuneet tytöt jakavat mainoksia ja kimittävät pienellä ääneellä liikkeiden tarjouksista.

Akihabara kuitenkin vaikutti hyvältä ostosalueelta jos tuntee hieman sikäläisiä markkinoita ja meininkejä, sekä ymmärtää edes jotain sikäläisestä puheesta ja mainoksista. Meillä ei kuitenkaan ollut tarve ostaa mitään, joten otimme metron pari pysäkkiä eteenpäin Tokion kuuluisalle Edo Museumille. Harva tietää, mutta Tokion nimi oli aina vuoteen 1868 saakka Edo. Tämä erikoisen mallinen museo onkin pyhitetty kaupungin pitkälle historialle, joka on kiintoisa Tokion megakaupungin kohdalla. Niin hassulta kun se tänä päivänä tuntuukin, oli Edo vielä 1400-luvulla pieni ja tuntematon kalastajakylä. Vuonna 1457 sinne kuitenkin perustettiin ensimmäinen varsinainen linnoitus Edo Castle, jonka paikalle on sittemmin rakennettu nykyinen keisarinpalatsi. Tuohon aikaan Kioto ja sitä ympäröivät alueet olivat Japanin kulttuurin ja hallinnon keskuksia, mutta siitä huolimatta soiselle tasamaalle perustettu Edo kasvoi nopeasti. Miljoonan asukkaan raja ylittyikin vuonna 1721, mikä teki Edosta tuohon aikaan maailman suurimman kaupungin.

Perinteisiä kabuki-teatterin asusteita Edo Museumissa

Vuonna 1868, keisarin muuttaessa Edoon, kaupunki sai uuden nimen, Tokio. Nimi tarkoittaa ”itäistä pääkaupunkia” ja viittaa kaupungin Kiotolta viemään statukseen. 1900-luvun alussa sai alkunsa modernin Tokion suunnittelu. Pääperiaatteena toimi tiivis ja urbaani kaupunki, jonka liikenne rakentuu junien varaan. Periaate on pitänyt tähän päivään saakka, vaikka 1900-luvulla Tokiota kohtasikin täystuho kahdesti. Ensiksi vuonna 1923 Suuri Kantonin Maanjäristys surmasi yli 140 000 ihmistä ja tuhosi suuria alueita kaupungin puutaloista. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin liittoutuneiden palopommitukset polttivat liki kaikki kaupungin jäljellä olleet puiset rakennukset ja surmasi 75000-200000 ihmistä. Tuhosta huolimatta Japani nousi sodan jälkeen nopeasti jaloilleen ja kaupunki rakennettiin vauhdilla aina nykyiseen muotoonsa. Sodan jälkeinen lapsibuumi oli totta myös Japanissa ja Tokion alueen väkiluku kohosi noin 11 miljoonaan vuonna 1978. Sittemmin määrä on noussut nykyiseen 35-39 miljoonaan muun muassa voimakkaan maan sisäisen muuttoliikkeen avulla.

Koko tämä pitkä ja uskomaton historia on esitetty hyvin Edo Museumissa. Näyttelyn alussa on nähtävissä paljon pienoismalleja, sekä 1:1 kokoisia rakennuksia Edon ajoilta. Lisäksi tarjolla on paljon tietoa sen ajan ihmisten elämästä ja arjesta. Myöhemmissä saleissa esitellään sitten modernin Tokion nousua ja melkoisen uskomattomia ovat kuvat 60-luvulta valtavasta Tokyo Towerista vielä sangen matalan kaupungin keskellä, sekä ilmassa kulkevat kohotetut moottoritiet. Ensimmäinen luotijunayhteyskin on otettu käyttöön 60-luvun puolivälissä. Junilla on ajettu jo tuolloin 210km/h, kun Suomessa tämä lukema aletaan ylittää vasta tänä päivänä.

Kaiken kaikkiaan on suositeltava museossa vierailua, sillä se selventää hyvin kaupungin historian. Enkä malta jättää mainitsematta kahta japanilaista juttua museolla. Ensinnäkin sieltä löytyy lukittavia telineitä sateenvarjoille. Kätevää sateisina päivinä, kuten tuo keskiviikkokin oli. Tämän lisäksi museosta poistutaan piiitkiä liukuportaita, jotka ovat yhtenäiset ylhäältä alas saakka, mutta keskimatkassa ne kulkevat hetken matkaa vaakasuoraan. Outoa.  :o

Lukittava sateenvarjoteline ja erikoiset rullaportaat

Ilta alkoi jo hämärtää, joten otimme museolta suunnaksi hotellin. Juna-asemalle kävellessämme bongasimme kuitenkin mukavan näköisen japanilaisen liharuokaa tarjoavan ravintolan, jonne poikkesimme syömään. Ravintolassa asiakkaat ohjattiin omiin pieniin paperiseinäisiin loosseihinsa, joissa oli mukavan tunnelmallista. Ravintolasta löytyi keskeltä sumoareenakin, jossa harmillisesti ei kuitenkaan ollut lihaa lätisemässä. Ruoka oli hyvää ja sisälsi monenlaista, osin mysteeriksikin jäänyttä, lihaa.

Ravintolan sumoareena ja lihaisa ateria

Ruoan jälkeen saimme kotimatkalla kokea kunnon ruuhkan, sillä jouduimme ottamaan osan matkaa erittäin ruuhkaisen paikallisjunan. Siinä kyydissä ei tarvinnut pidellä kiinni, sillä sisällä käytettiin jokainen sentti. Onneksi loppumatka metrolla oli väljempi. Koska ruuhka-aika Tokion kaltaisissa suurkaupungeissa tarkoittaa aivan toisissa kiinni olemista, on metroissa yleensä yksi vaunu pyhitetty ruuhka-aikoina vain naisille. Nämä ovat suosittuja, sillä ruuhkaisissa sekavaunuissa naiset ovat monesti joutuneet ahtaudessa pervojen käpälöimäksi.

Kuudes ja samalla viimeinen päivämme Tokiossa valkeni poutaisena. Se oli hyvä juttu, sillä otimme suunnaksemme naapurikaupunki Yokohaman. Yokohama on Japanin toiseksi suurin kaupunki (3,6 miljoonaa ihmistä) ja merkittävä satamakaupunki. Täysin Tokioon yhteenkasvaneena se on kuitenkin kiinteä osa Suur-Tokiota. Reilun puolen tunnin junamatka (noin 20km) Yokohaman päärautatieasemalle tarjoaa maisemiltaan taloja, taloja ja lisää taloja. Vaikka kuljetaan aivan meren rannassa, ei rantaa taloilta kuitenkaan näe. Yokohaman asemanseutu lasketaan kaiketi kaupungin keskustaksi, mutta varsinaiset turistia kiinnostavat alueet sijaitsevat siitä pari kilometriä etelään, Minato Mirai 21 nimisellä alueella.

Minato Mirai 21, jonka numero 21 kuvaa 21. vuosisataa, eli 2000-lukua, on 80-luvun Japanin hullujen talousvuosien aikana tekosaarelle noussut moderni kaupunginosa. Alue käsittää kymmeniätuhansia asuntoja, työpaikkoja sekä monenlaisia huvituksia. Alue on Odaiban (aiemmin kerrottu tekosaari Tokion edustalla) lisäksi ainut paikka koko metropolialueella, jossa on vapaa pääsy meren rantaan. Kaikkialla muualla Tokiossa rannat ovat omineet suuret teollisuusalueet. Minato Mirain ehdottomasti näkyvin rakennus on 296 metrinen Landmark Tower, joka on Japanin korkein rakennus (korkeimpia siis Tokyo Tower ja Tokyo Sky Tree televisiotornit). Se oli myös maailman korkein saarelle rakennettu pilvenpiirtäjä, ennen peräti puolen kilometrin Taipei 101 pilvenpiirtäjän valmistumista Taiwaniin.

Landmark Tower Minato Mirain kruununa

Koska keli oli täydellinen ja torstaipäivä hiljainen, suuntasimme tietysti ensiksi tornin 69. kerroksen näköalatasanteelle. Matka ylös on nopea maailman kolmanneksi nopeimmalla hissillä (12,5m/s). Perillä ylhäällä suurista maisemaikkunoista aukeavat uskomattomat näkymät yli Yokohaman ja aina Tokion keskustan tienoille saakka. Toisin kuin Tokion Shinjukusta, oli Landmark Towerista mahdollista nähdä juuri ja juuri kaupungin ulkorajalle, josta udun seassa alkavat kohota länsilaidan vuoret. Fujia ei täältäkään näkynyt, vaikka olimmekin sitä hieman lähempänä. Rannan puolella maisemat yltävät aina Tokionlahden vastarannalle, Chiban prefektuurille (hallintoalue) saakka. Autovalmistaja Nissanin pääkonttorikin näkyi torniin hyvin, sillä se sijaitsee Minato Mirain alueella. Kuten Odaibassa, myös Minato Miraissa lähialuetta täplittävät joutumaatontit odottamassa Japanin talouden nousua.

Näkymä Länsi-Tokion suuntaan sekä jokiranta Yokohamassa

Tokionlahti Yokohaman edustalla

Lentokala!

Japanin 80-luvun lopun talouskuplasta on pakko mainita, sillä sen jäljet ovat selkeästi nähtävissä monissa Tokion alueen suurprojekteissa vielä tänä päivänäkin. Löysän luotonannon ja ylimääräisen rahan mahdollistama markkinaspekulointi saavutti Japanissa huippunsa vuoden 1989 lopulla, jolloin Tokion Ginzan alueella kalleimmat asuinneliöt maksoivat noin miljoonan dollarin verran! Noihin aikoihin paraatipaikalla sijaitsevan keisarillisen palatsin alueen arvoksi laskettiin enemmän, kuin koko Kalifornian osavaltion arvo! 8O Romahduksen myötä hinnat putosivat noin sadasosaan, olleen tuolloin edelleen maailman korkeimpia. Maailman kalleimpana kaupunkina Tokio onkin säästynyt melkein järjestään joka vuosi aina tähän vuoteen saakka.

Hieno hotelli Minato Miraissa

Kiertyvät liukuportaat Landmark Towerin ostoskeskuksessa

Noin tunnin verran rauhassa maisemia katseltuamme raaskimme viimein palata maan pinnalle. Landmark Towerin lisäksi Minato Mirain alueella sijaitsee suuria ostoskekuksia, sekä muun muassa suuri huvipuisto yli satametrisellä maailmanpyörällä varustettuna. Alueen viihdykkeissä voisi viettää helposti koko päivän, mutta kauniin sään vallitessa meille riitti vain kävellä kukkivien kirsikkapuiden alla maisemista sekä raikkaasta meri-ilmasta nauttien.


Täydellinen keli Yokohaman kirsikankukkapuiden alla

Reilun neljän Yokohamassa vietetyn tunnin jälkeen otimme Yokohaman asemalta metron takaisin Tokioon. Kyseessä oli Limited Express metro ja se ei turhia pysähdelty. Metro paineli viiden pysähdyksen taktiikalla hurjaa, lähemmäs satasen, vauhtia (perstuntuman arvio) mutkaisella ja äkillisiä heilahduksia sisältävällä radallaan. Rata oli vieläpä aivan kiinni asuintaloissa, minkä lisäksi se kulkee maan tasalla halki tasoristeyksien. Kyydissä oli pysymistä ja maisemat vaihtuivat todella vauhdilla. Tai no, maisemat olivat koko ajan taloja, joten verbin vaihtua käyttö on tässä yhteydessä hieman väärää.

Kyseisen Tokyu Toyoko Linen päätepysäkki sijaitsee Shibuyassa, mikä ei haitannut meitä. Halusimme nimittäin vielä kolmannen kerran palata tähän kiehtovaan ja elämää kuhisevaan kaupunginosaan. Iltapäivän ruuhka olikin juuri alkamassa ja niin valtavat ihmismassat vyöryivät jälleen yli risteysten ja katujen. Ja kuten mainittua, Shibuyassa sijaitsee monia ulkomaisia ravintolaketjuja ja niinpä kävimmekin nauttimassa hyvät pihvit T.G.I. Friday´s ravintolassa.

Munkki Shibuyassa

Pitkän päivän päätteeksi vetäydyimme nauttimaan huipuksi osoittautuneen hotellihuoneemme maisemista viimeistä kertaa. Aamulla olikin sitten aika ottaa rinkat selkään ja suunnata kohti uusia seutuja.

Seuraavaan osaan tästä. Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.

(Visited 485 times, 1 visits today)
 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

:D :-) :( :o 8O :? 8) :lol: :x :P :oops: :cry: :evil: :twisted: :roll: :wink: :!: :?: :idea: :arrow: :| :mrgreen:

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.