Nyt kun muutto lähestyy kovaa vauhtia ja päivät Berliinissä käyvät vähiin, olemme viime viikkoina yrittäneet tehdä täällä asuttujen vuosien aikana rästiin jääneitä asioita. Yksi tällainen on ollut Berliinin kuuluisien filharmonikkojen konsertti Berliner Philharmoniella. Tämän suositun orkesterin konsertteihin on kohtuullisen vaikea saada lippuja, mutta onneksemme onnistuimme viikko sitten varaamaan liput menneenä perjantaina pidettyyn konserttiin, joka oli upea kulttuurielämys.
Berliinin filharmonikkoja pidetään yhtenä Euroopan parhaimmista klassisen musiikin orkestereista. Orkesteri on perustettu jo vuonna 1882, jolloin se tunnettiin nimellä Frühere Bilsesche Kapelle. Orkesteriin kuului tuolloin 54 jäsentä. Pitkän uran tehneeseen orkesteriin kuuluu nykyisin kaksi suomalaistakin; tuplabasson soittajat Janne Saksala ja Esko Laine. Orkesteria on johtanut vuodesta 2002 Sir Simon Rattle, joka oli valintansa aikana kiistelty henkilö kyseiseen virkaan. Hänen ansiokseen voidaan kuitenkin lukea, että hän on tehnyt Berliinin firharmonikoista itseään hallinnoivan julkisen säätiön valtio-ohjauksen alaisuuden sijaan. Aluksi kiistanalaista järjestelyä on sittemmin kiitelty, sillä se on mahdollistanut orkesterille vapauden kaikissa itseään koskevissa päätöksissä. Lisäksi Rattlen aikana orkesteri on päässyt aiemmista talousvaikeuksistaan.
Vielä tyhjä konserttisali
Perjantaisen konsertin ohjelma muodostui kahdesta esityksestä. Richard Straussin Don Quixote on toki kuuluisa, mutta ei uponnut meihin muutamien outojen kohtauksiensa vuoksi. Paljon parempi oli puoliajan jälkeen esitetty Edward Elgarin Sympony No. 1, jossa oli paljon miellyttäviä melodioita. Vaikka olemmekin käyneet muutamassa klassisessa konsertissa aiemmin, ei kokemuksemme riitä silti arvioimaan nyt kuullun konsertin tasoa. Orkesterin sointi oli kyllä erittäin tasokkaan oloista ja kaikkein vaimeimmatkin osat soitettiin erinomaisella tarkkuudella. Meitä todennäköisesti paljon kokeneempi noin 2400-päinen yleisö piti kuitenkin kuulemastaan erittäin paljon, sillä aplodit olivat monen minuutin mittaiset ja orkesteria johtanut tilapäinen kapellimestari Donald Runnicles taputettiin takaisin lavalle monta kertaa. Tästä voinee päätellä esityksen olleen erittäin kovatasoinen.
Berliinin filharmonikot
Yleisöstä pitää sanoa sen verran, että se käyttäytyi konsertin aikana arvokkaasti. Toisin kuin tammikuisessa Andrea Bocellin konsertissa, tällä kertaa kukaan ei ottanut valokuvia esityksen aikana ja kaikenlainen köhiminenkin oli aivan minimissään. Se oli oikein mukavaa, sillä se mahdollisti keskittyä itse esitykseen ja musiikkiin. Kyseessä olikin hieno kokemus ja on kiva että ehdimme käydä kuulemassa tätä kuuluisaa paikallista orkesteria. Jos Berliinin filharmonikkojen kuuleminen kiinnostaa, mutta et ole matkustamassa Berliiniin, kannattaa katsastaa orkesterin digitaalinen arkisto. Siellä on niin nähtävissä kuin kuultavissakin lukuisia orkesterin konserttitaltiointeja sekä toisinaan myös live-lähetyksiä.
