Kiitospäivä autiolla hiekkarannalla

Viime viikonloppuna vietettiin jälleen kiitospäivää täällä Kanadassa. Tiedossa oli siis pitkä viikonloppu, mutta tänä vuonna emme jääneet kotiin paistamaan kalkkunaa, vaan suuntasimme pienelle reissulle rajan ylitse.

Pääsimme lähtemään töistä perjantaina vasta hieman kolmen jälkeen, joten jouduimme ajamaan ulos kaupungista kaikkein pahimpaan ruuhka-aikaan. Ensimmäinen koetus olikin päästä Fraser Riverin ylitse kohti rajaa. Tiesimme jo ennalta George Massey Tunnelin ruuhkaiseksi, joten päätimme kokeilla onneamme 6-kaistaisen Alex Fraser Bridgen kautta. Sielläkin liikennettä kuitenkin oli niin, että saimme madella parikymmentä minuuttia vain päästäksemme sillalle.

Pahasti ruuhkainen Alex Fraser Bridge

Tunti kotoa lähdettyämme pääsimme viimein rajalle. Kuten arvata saattoi, myös muutama muu oli suuntaamassa Yhdysvaltojen puolelle pitkäksi viikonlopuksi ja niinpä rajalla menikin toinen tunti autojonossa. Kaksi tuntia matkaan lähdöstä olimme viimeinkin rajan toisella puolella ja lähdimme ajamaan kohti Seattlea. Ilta pimeni nopeasti ja moottoritien suuressa liikennevirrassa oli sangen epämiellyttävää ajaa ilman minkäänlaisia katuvalaistusta.

Matkakohteenamme oli Seattlen länsipuolinen Olympic Peninsulan niemimaa. Suorin reitti sinne olisi lautalla yli Puget Soundin lahden, mutta koska kello oli jo niin paljon eikä meillä ollut varausta lautalle, päätimme kiertää koko lahden ajamalla, mikä tarkoitti noin 150 lisäkilometriä yöpaikallemme Port Angelesin kaupunkiin. Ajettavaa siis riitti, mutta onneksi matka eteni suuria teitä pitkin ripeään. Seattlen ohitus pimeällä oli upea näky pilvenpiirtäjien ja Space Needlen loistaessa komeasti kirkkaana illassa.

Näytä suurempi kartta

Lahden pohjukassa sijaitsevan Tacoman jälkeen tie kapeni nelikaistaiseksi ja liikenne väheni asteittain. Olympian niemimaalle päästyämme taivaalta tuli ajoittaisia sadekuuroja, minkä vuoksi oli mukavaa että pimeillä teillä oli rauhallisempaa. Reitin maisemista ei kuitenkaan jäänyt minkäänlaista kuvaa pimeyden vuoksi ja viimein kello yhdeltätoista (7 tuntia kotoa lähdettyämme) olimme motellillamme.

Yön nukuttuamme lähdimme jatkamaan matkaamme kohti matkamme määränpäätä, Neah Bayta. Yöpaikkamme Port Angeles on niemimaan pohjoisosan suurin kaupunki, jossa on noin 19 000 asukasta. Kaupungista löytyy sangen hyvät palvelut ja se sijaitsee lähellä monia alueen nähtävyyksiä. Sieltä on myös suora lauttayhteys yli Juan de Fucan salmen Kanadan puolelle, mutta yhteys on Vancouver Islandille Victoriaan kaupunkiin, eikä täten kovinkaan käyttökelpoinen Vancouverista lähtevälle.

Keli oli aamusta kostea ja viileä, mutta taivas näytti merkkejä kirkastumisesta. Rannikkoa kulkeva Highway 112 on nimeltään Strait of Juan de Fuca Scenic Byway ja sisältää kauniita rannikkomaisemia erityisesti loppumatkasta. Syksyn värit olivat jo edustettuina monin paikoin, mikä teki ajomatkasta hienon. Hieman ennen puoltapäivää saavuimme perille Neah Bayhin.

Murikka ’Muricassa

Syksyn värejä

Sekiun pikkukylä

Neah Bay on pieni 865 asukkaan kalastajakylä niemimaan kärjessä. Kylä on Makah intiaaniheimon pääpaikka ja sijaitsee reservaattialueen sisällä. Alueelle saavuttaessa vierailijoiden pitää ostaa vuoden voimassa oleva 10 dollarin vierailulupa. Vaikka kylä sijaitseekin kauniilla paikalla, on se tyypillinen alkuasukasreservaatti eli sangen räkäinen. Harva alueen asukas pitää minkäänlaista huolta pihastaan tai talostaan ja romuautoja ja muuta roinaa on kaikkialla. Pienen kylän palvelut ovat nihkeät, käsittäen yhden sekatavarakaupan, pienen huoltoasemakioskin, postin ja kaksi ravintolaa. Itse asiassa paikalliset ravintolat ovat ihan mukiinmeneviä ja niissä tulikin pakosti syötyä muutamaan otteeseen.

Makah intiaanireservaatin porteilla

Nuhjuinen Neah Bay

Kylällä on muutamia sangen vaatimattomia majoitusvaihtoehtoja ja paras valinta onkin noin viiden kilometrin päässä sijaitseva Hobuck Beach Resort. Tällä leirintäalueella on telttapaikkojen lisäksi myös parikymmentä mökkiä, joista monesta aukeaa maisema Tyynelle valtamerelle. Me olimme varanneet mökkimme täältä, mikä osoittautuikin hyväksi vaihtoehdoksi. Mökki itsessään oli valmisrakenteinen ja sisäseinät tehty muovista ❓ mutta kalustettu oikein viihtyisästi. Mökin terassilta avautui kaunis maisema merelle, jonka aallot huuhtoivat edustan hiekkarantaa.

Mukava mökkimme

Tavarat mökille jätettyämme suuntasimme Neah Bayn suurimmalle nähtävyydelle, Cape Flatteryn niemelle. Pienelle niemelle johtaa kaunis luontopolku, mutta se ei ole kuitenkaan syy miksi sinne saapuu matkaajia kaikkialta Yhdysvalloista. Ihmisiä houkuttelee nimittäin fakta, että niemi on Manner-USA:n luoteisin kulmaus. Se on myös toiseksi läntisin, tosin 20 kilometriä etelämpänä sijaitseva Cape Alava on aivan hitusen (noin 110 metriä) lännempänä.

Polku niemen kärkeen

Amerikan luoteisin kulmaus Cape Flattery

Niemen kärjestä aukeaa upea korkeiden rantakallioiden ja veden syömien kivipaasien näky. Rannikon edustalla sijaitsee pieni Tatoosh Islandin majakkasaari, jonka kivikkoja vasten meri iskee jatkuvasti. Keli oli kaunis ja niinpä katse ylsikin aina Kanadan puolelle saakka, jossa Vancouver Islandin vuoret kohoavat salmen toisella puolella. Vilkkaana rahtiväylänä salmella on paljon rahtiliikennettä matkalla Seattleen ja Vancouveriin.

Cape Flatteryn kalliomuodostelmia

Tatoosh Islandin majakkasaari

Sattumalta huomasimme, että Tatoosh Islandin rantakivikolla makoili auringossa lauma merileijonia. Mahtavana tuurina satuimme myös näkemään, miten aivan niemenkärjen luota uiskenteli ohi valas. Valaita oli lähivesissä muitakin sillä vesisuihkuja nousi tasaisesti aaltojen lomasta, mutta pyrstöjä ei silti näkynyt.

Merileijonia ja valas

Nautimme maisemista hyvän aikaa kauniissa kelissä merta kuunnellen. Paikalle saapui vähän väliä muitakin turisteja ihailemaan maisemaa. Karu rannikko on mielenkiintoinen ja olisikin kiintoisaa päästä lähemmäs näkemään millaisia onkaloita meri onkaan syönyt rantakallioon. Näistä kun ei saa kovin hyvää kuvaa yläpuolelta.

Rantakallion luolia

Loppuilta meni mökillä aikaa viettäessä. Tofinon tapaan myös Neah Bay on surfaajien suosiossa ja rannan edustalla olikin jatkuvasti surffaajia metsästämässä sitä täydellistä aaltoa. Aallot vyöryivätkin tasaiseen tahtiin rantahietikolle, joka on ehtinyt kulua vuosimiljoonien aikana todella hienoksi hiekaksi. Tasaisesti saapuvia aaltoja oli hauska juosta pakoon ja samalla tutkia mitä kaikkea merestä huuhtoutuukaan rannalle. Ehkä erikoisin löytö oli rannan sivustalla rantavedessä makoillut GoPro Hero -kamera. 😯

Surffaajia Hobuck Beachillä

Erikoinen löytö

Jonkun surffilaudasta irronnut kamera oli kellunut meressä varmaan hyvän tovin, sillä lähistöllä ei ollut ketään kelle se olisi voinut kuulua. Koska meillä ei ollut myöskään kaapelia kameralla olevien kuvien katsomiseen, emme pystyneet päättelemään kenen kamera voisi olla, joten näin siitä tuli meidän kameramme. 🙄

Kotona totesimme, että kamera oli aivan toimivassa kunnossa ja on ollut tuntemattomaksi jääneen extreme-harrastajan. Kameralla oli kuvia ja videoita oli sekä lumisilta vuorilta että juuri Hobuck Beachiltä. Kameran kello ei liene ollut asetettuna oikeaan aikaan, sillä tiedostojen päivämäärä on vuoden 2009 alussa. Kameran meriseikkailun mitta jääkin hämärän peittoon, mutta on todennäköistä että se on jonkin aikaa meressä kellunut. Viimeisin video todistaakin suuren aallon huuhtovan kameran mennessään ja se oli sitten siinä. 😆

Luonnon taidetta

Meren antimia

Sunnuntaina nukuimme pitkään ja lähdimme liikkeelle vasta lounaan jälkeen. Suuntasimme alueen toiselle kuuluisalle nähtävyydelle, Shi Shi Beachille. Tämä Yhdysvaltojen parhaimpiin salaisiin rantoihin rankattu ranta sijaitsee Neah Baysta noin 10 kilometriä etelään. Rannalle pääsee vain vaeltamalla noin kolme kilometriä parkkialueelta. Polku oli ihan nättiä metsämaastoa, mutta puolet matkasta erittäin mutainen. Muita retkeilijöitä ei ollut polulla monia, mutta joillakin näkemillämme jalkineet olivat sellaiset, että niistä ei kyllä tuon reissun jälkeen ollut varmaan mitään jäljellä.

Polku Shi Shi beachille

Maisemia matkalla Shi Shi Beachille

Itse ranta oli uskomaton ja kuten mainostettua ”salainen”; valtava autio hiekkaranta kaukana kaikesta. Olo oli kuin toiselta planeetalta istuessamme lämpimällä hiekalla nauttien auringosta ja katsellen rantaan huuhtovaa Tyyntä valtamerta. Tuntui kuin olisimme omistaneet koko rannan, sillä yksittäisiä ihmisiä näkyi vain muutamaan otteeseen. Niinpä asettauduimmekin rantaan ajautunutta ajopuuta vasten hiekalle makaamaan, otimme kengät jalasta ja annomme auringon helliä meitä. Puoli tuntia lämmössä torkkuessa oli ehkä rentouttavinta mitä voi vain kuvitella. 💡

Hetken meidän oma Shi Shi Beach

Valtameri huuhtoo rantaa

Kaukana kaikesta

Point of Arches muodostelma

Paikalta ei olisi halunnut lähteä, mutta emme halunneet tehdä paluumatkaa pimeässä, joten lähdimme kävelemään rantaa takaisin päin. Rantakivikoilla ei nyt näkynyt siellä usein nähtäviä hylkeitä, mutta jo pelkästään monimuotoisten kivikkojen tutkiminen oli kiintoisaa. Yhdessä kohdin vesi oli syönyt kallioon suuren kaaren, jonka läpi mahtuu ihminen.

Kolo kivessä

Simpukkojen hyökkäys

Vaikka maisema olikin kaunis ja ihmisistä ei ollut tietoakaan, muistutti sivilisaatio silti itsestään useammankin kerran. On järkyttävää miten paljon maailman valtameriin päätyy roskaa ja Shi Shi Beachilläkin oli merestä huuhtoutuneita muovipulloja ja muuta roskaa. Kaikki roska ei kuitenkaan ole idioottien mereen heittämään, vaan joukossa oli myös Japanin maanjäristyksestä merivirtojen mukana huuhtoutunutta rojua, jota on tavattu Yhdysvaltojen ja Kanadan länsirannikolla viime vuosina. Onneksi ihmiset olivat hieman keränneet suurimpia roskia kasaan ylemmäs rannikkoa, mutta kokemus teki kyllä selväksi miten ajattelematon ja tyhmä ihminen on. 😡

Mereen päätynyttä jätettä

Rannalta on pienoinen nousu takaisin metsäpolulle, sillä rantakallio on tältä kohdin jyrkkä. Kallioseinämään onkin kiinnitetty pitkä köysi, jota pitkin könytään ylös. Kokemus ei ollut kuitenkaan niin pelottava, vaan ennemminkin hauska ja pääsimme hyvin polulle.

Jyrkkä nousu rannalta

Illalla kävimme ihastelemassa mökkimme rantaa kuutamossa. Kirkkaana loistavan kuun valossa rantaa huuhtovat aallot toivat hetkellisesti mieleen armeija-ajat rannikkovartiossa ja siellä tehdyt yöpartiot. Rentouttava ja upea näky, jota jäimme molemmat kaipaamaan. Vaikka Vancouver sijaitseekin saman meren rannalla, ei meri ole kuitenkaan täällä samalla tapaa valtameri. Syy on Vancouver Islandin saari, joka estää suurten aaltojen syntymisen ja aavan valtamerielämyksen syntymisen.

Auringonlasku Tyynellä valtamerellä

Käsivarainen kuutamokuva

Maanantai kului paluumatkaan. Käväisimme Port Angelesin lähistöllä Elwha Damin patoprojektilla. Vuonna 1912 Elwhan Riverin alajuoksulle valmistui liikemies Thomas Aldwellin rakennuttama 33 metriä korkea pato. Padon rakennuksessa kuitenkin oikaistiin rakennusratkaisuissa, eikä sitä kiinnitetty pohjakallioon mitenkään. Tuloksena padon pohja huuhtoutui pian sen täyttämisen jälkeen vesimassojen mukana. Pato saatiin korjattua seuraavana vuonna ja vuonna 1926 joen yläjuoksulle valmistui 66-metrinen Glines Canyon Dam.

Toinen erikoinen ratkaisu oli jättää rakentamatta kaloille minkäänlaista reittiä padon ohitse. Tämä johtikin välittömästi joelle lisääntymään nousseen noin 400 000:nen lohikannan romahtamisen. Tilanne päätyi ratkaisuun vasta vuonna 1992, jolloin Yhdysvaltojen liittovaltio päätti ostaa padot haltuunsa ja aloittaa niiden palauttamisen luonnontilaan. Osana tätä oli kummankin padon vaiheittainen purkaminen, joka pääsi vauhtiin vasta vuonna 2011. Projekti eteni nopeasti ja nyt kummatkin padot ovat poissa.

Elwha Dam vuonna 2011 ja nyt

Näköalapaikalle johtaa lyhyt polku, jolta aukeaa näkymä paikalle jossa Elwha Dam aiemmin sijaitsi. Pato vielä helppo kuvitella paikalleen, vaikka luonto valtaakin nopeasti omaansa takaisin. Sata vuotta padon takaisen tekojärven pohjalla sijainneen maaston palautumisessa menee kuitenkin vielä joitakin vuosia paksujen sedimenttikerrostumien vuoksi.

Amerikassa kaikki on suurempaa

Lake Crescent lähellä Port Angelesia

Paluumatkalla emme kiertäneet Seattlen kautta, vaan otimme lautan Port Townsendistä 30 minuutin päähän Coupevilleen Whidbey Islandille. Tämä säästi meiltä runsaasti ajomatkaa, mutta tällä oikaisullakin paluumatkallemme tuli mittaa noin 400 kilometriä. Lauttamatkan ja rajalla jälleen kuluneen tunnin vuoksi meillä menikin 8 tuntia päästä takaisin kotiin, jossa olimme vasta hämärän laskeutuessa.

Vaikka reissu olikin pitkä, oli se meistä todella mahtava ja virkistävä. Olympic Peninsulan alueelle tulee varmasti palattua vielä monesti uudelleen tutkimaan alueen monia nähtävyyksiä. Neah Baynkin alueelle voisin kuvitella palaavamme joskus, vaikka Kanadan puolella Tofino ja Ucklueletin alue samanlaisia maisemia tarjoavatkin hieman lähempänä.