Olemme Niinan kanssa jo tovin tuumailleet, että nyt loppukeväästä on mukava keventää töiden rasittamia viikkoja tekemällä viikonloppuina päivän mittaisia matkoja tässä Nordrhein-Westfalenin maakunnan alueella. Tällaisella reissulla kävimme esimerkiksi viikko sitten lauantaina, kun lähdimme katsastamaan miltä näyttää noin 260 000 asukkaan Aachen. Kaupungin erikoisuus on, että se on Saksan läntisin kaupunki ja sijaitsee aivan Hollannin ja Belgian rajalla (Hollantiin on kaupungin keskustasta viisi kilometriä, Belgiaan kuusi).
Aacheniin on monia suoria paikallisjunayhteyksiä Dortmundista, eikä reissu niiden kyydillä ole järin kallis (29,50€ kaksi henkeä edestakaisin). Matka kestää reilut kaksi tuntia, etäisyyttä ollen linnunteitse noin 120 kilometriä ja kiskoja pitkin 180 kilometriä. Matka kulkee halki maakunnan suurimpien kaupunkien, joista viimeiseksi ohitetaan Köln. Kölnistä on matkaa vielä 68 kilometriä suoraan länteen, kunnes saavutaan Aacheniin.
Olimme perillä noin kello 11 ja heti aluksi suuntasimme kaupungin keskustaan. Tarkoituksemme oli etsi lounasravintola, mutta sitä sopivaa etsiessä tulikin jo nähtyä monia Aachenin vanhan keskustan rakennuksia. Keskustaa hallitsee kaupungin suuri tuomiokirkko, joka on Saksan vanhin pystyssä oleva kirkko (rakennettu 800-luvulla). Kaupunki itsekin on erittäin vanha, itse asiassa yksi maan vanhimpia ja sinne on perustettu pysyvää asutusta jo roomalaisten aikaan ensimmäisellä vuosisadalla. Kaupungin keskustassa on paljon vanhaa arkkitehtuuria ja tuomiokirkko sekä kaupungin suuri raatihuone ovat kaksi komeinta rakennusta. Tuomiokirkko on muuten kaikkien aikojen ensimmäinen UNESCO:n maailmanperintölistalle otettu kohde ja siksi tärkeä nähtävyys. Ulkoa sangen massiivisen näköinen kirkko on sisältä yllättävän pieni. Katot on kullattu kauttaaltaan ja lattiat ovat koristeellista mosaiikkia, mutta muuten kirkko on hieman karu ja erittäin hämärä. Suurista lasimaalauksin koristelluista ikkunoistakaan ei nimittäin välity sisälle paljon valoa.
Aachenin tuomiokirkko
Kaupungin vanha raatihuone
Ruokapaikka löytyi vanhan kaupungin keskeltä. Koska sää oli kaunis, söimme ulkona. Siinä syödessä saimme myös seurata, miten tuore aviopari lähti viereiseltä aukiolta matkaan ehkä 40-luvulta olevalla vanhalla autolla. Ihmisiä oli liikkeellä runsaasti ja turisteja tuntui olevan paljon. Erityisesti aasialaisia näkyi todella paljon ja englantiakin kuuli moneen otteeseen. Meitä jäikin vähän mietityttämään, mikä vetää Aacheniin niin suuria turistimääriä? Meistä kaupungissa itsessään ei ollut nyt aivan niin paljon nähtävää ja voikin olla, että kyseessä oli Kölnistä päivämatkalla olevia turistiryhmiä. Siihen Aachen on kyllä ihanteellinen, kohtuullisen etäisyytensä ja hyvien liikenneyhteyksiensä ansiosta.
Aachenin vilkas keskusta
Lounaan jälkeen kävelimme noin kilometrin keskustasta sijaitsevalle Aachenin teknillisen yliopiston pääkampukselle. Kampus on hajautettu ympäri kaupunkia, mutta tämän 26 500 opiskelijan yliopiston päärakennukset sijaitsevat keskustassa. Alueella ei ollut mitään kovin ihmeellistä nähtävää, mutta paikat näyttivät esimerkiksi Frankfurtin yliopistoa siistimmältä.
Patsas keskustassa
Seuraavaksi nousimme bussiin, jolla ajoimme ihmettelemään pari kilometriä keskustasta sijaitsevaa kaupungin valtavaa yliopistollista keskussairaalaa. Sairaala on kiintoisa nähtävä sangen poikkeuksellisesta syystä, nimittäin rumuutensa vuoksi. 😮 Sairaalasta oli alunperin tarkoitus rakentaa aivan normaalin näköinen suuri aluesairaala. Kuitenkin projektin puolivälissä kävi ilmi, että rakennuksen maaperä on liian pehmeetä, joten puolet suunnitelluista kerroksista jouduttiin jättää rakentamatta. Hissikuilut oli kuitenkin ehditty jo rakentaa täyteen mittaansa ja ne päätettiin jättää paikoilleen. Kun katolle asennettiin vielä ilmastointiputket, oli tuloksena melkoisen ruma rakennuksen sekasikiö. Sairaala näyttää nimittäin kaukaa tarkasteltuna aivan öljynjalostamolta valtaisine torneineen ja putkistoineen. Aivan järkyttävä rakennelma, joka oli kyllä visiitin arvoinen. 😀
Öljynjalostamoko se siellä siintää?
Aachenin sysiruma sairaala
Hissitorni
Sairaalalta jatkoimme kävellen kohti Vaalsin kaupunkia, joka on kasvanut Hollannin ja Saksan rajalle. Matkaa kaupungin keskustaan on sairaalalta ehkä kaksi kilometriä, joiden aikana saimme nauttia ihanan lämpimästä auringonpaisteesta ja ympäröivistä maalaismaisemissa. Kävelimme pientä hiekkatietä pitkin muutaman pellon poikki, lannan haistessa läheiseltä maatilalta. Tunnelma oli ”virkistävää” vaihtelua kuukausien jatkuvalle kaupunkiympäristölle ja nautimme molemmat kiireettömästä maalaistunnelmasta.
Vaalsin luona Saksan ja Hollannin raja kulkee kaupungin halki, niin että suurin osa kaupungista on Hollannin puolella. Kaupunkirakenne on kuitenkin yhtenäinen ja maiden rajan ylittääkin pääkatua kulkiessaan. Se on suomalaisittain hassua, että voi astua ulkomaille ilman mitään muodollisuuksia vain parilla askeleella. Ja kyse on todellakin tunnelman vaihtumisesta toiseen, sillä heti metrinkin Hollannin puolella kaikki kyltit ovat tietenkin hollanniksi, joka eroaa saksan kielestä. Hollannissa osataan toki saksaa hyvin, mutta silti tämä näkymätön raja oli meistä kiintoisa kokemus. Paikalliset lienevät niin tottuneita asiaan, etteivät edes ymmärtäneet mitä teimme paikan päällä kylttejä ja paikkoja kuvatessamme. Tavallaanhan tilanteen pitäisi olla samalainen Suomen ja Ruotsinkin rajalla, koska molemmat kuuluvat EU:hun, mutta sanoisin rajojen olevan täällä Länsi-Euroopassa vieläkin sitä näkymättömämpi muun muassa yhteisen rahan ja pitkän keskinäisen historian takia. Täysin erilainen tilanne kuin puolestaan Suomen ja Venäjän rajalla, jossa rajan ylitys käsittää kauhean määrän kommervenkkejä, hakemuksia ja leimoja… 🙄
Raja keskellä kaupunkia
Söimme jäätelöt Vaalsin puolella ja ostimme rajalta mukaamme tuoreita mansikoita. Niitä popsien lähdimme kävelemään Saksan puolella pientä tietä kohti Dreiländereckeä eli pistettä, jossa Saksan, Hollannin ja Belgian rajat yhtyvät. Tällaisia pisteitähän on maailmassa varmaankin satoja, Suomellakin kaksi, mutta niissä harvemmin on mitään nähtävää. Mainittakoon myös, että on olemassa myös muutamia neljän maan rajapyykkejä esimerkiksi Afrikassa ja Aasiassa.
Rajapyykki sijaitsee Vaalsin keskustasta noin 3 kilometrin päässä metsäisen kukkulan huipulla. Sinne vie ihana pikkutie halki kauniiden maalaismaisemien. Tien varrelle on mukavasti sijoitettu penkkejä istumista varten. Pysähdyimmekin muutamalla syömään mansikoita ja nauttiaksemme kumpuilevasta maalaismaisemasta. Matkalla kukkulan huipulle pääsimme myös ekaa kertaa Saksassa oikeaan metsään, jossa oli peräti pieni kuusikkokin. Tilanne on harvinainen peltojen valtaamassa Saksassa ja vehreän metsän keskellä kävely olikin jälleen ihana muistutus Suomesta. Totesimme yhteen ääneen, miten ihanan helposti Suomessa pääseekään luontoon ja miten hieno asia se on. Asiaa ei Suomessa vain osata aina arvostaa, mutta siitä Helsingissäkin pitäisi iloita, sen sijaan että aina päivitellään pääkaupungin metsäisyyttä. 🙄
Maalaismaisema matkalla rajapyykille
Saksalainen metsikkö
Kukkulan huipulla tunnelma vaihtuu aivan yllättäen huvipuistomaiseksi, sillä sieltä löytyy näkötorni, leikkipaikkoja, myymälöitä ja olutterasseja. Näky yllätti meidän ja paikalla oli runsaasti väkeä jonkin pyöräilytapahtuman vuoksi. Musiikki soi kaiuttimista ja oluttuopit kilahtelivat terasseilla.
Itse kolmen maan rajapiste on kivipaasi, jolla maiden liput liehuvat. Paasin ympäriltä maa on kivetty eri väreillä, jolloin on mahdollista nähdä miten kunkin maan ”sektori” paasilta lähtee. Ja niin hassua kuin se onkin, niin vain muutamia kymmeniä metrejä toisistaan sijaitsevat kaupat kantavat oman maansa kielellä olevia kylttejä. Hollannissa hollanniksi, Saksan puolella saksaksi ja Belgian puolella ranskaksi sekä belgiaksi. Asia on jotenkin hupaisa, ottaen tilanteen ja niiden keskinäisen sijainnin huomioon.
Kolmen maan rajalla
Hollannin korkein piste
Vain muutama metri rajakiveltä Hollannin puolelle on toinen merkkikivi, joka kertoo kohdan olevan 322,7 metriä merenpinnan yläpuolella ja siten koko Hollannin korkein piste. Lukemaa voi pitää yllättävänkin suurena, koska suurin osa maasta on kuitenkin tasaista ja monet alueet sijaitsevat merenpinnan alapuolella. Pienesti Belgian puolella sijaitsee näkötorni, jossa hissillä pääsee pientä maksua vasten noin 70 metriä kukkulan yläpuolelle. Ylhäältä aukeaa mahtava näkymä kaikkiin kolmeen maahan ja erityisesti Aacheniin (sairaala näkyy erityisen hyvin) sekä Vaalsiin. Jännä yksityiskohta on, että Kölnistä Brysseliin vievä suurnopeus junarata kulkee kukkulan ali niin, että tunneli alkaa Saksan puolelta ja päättyy Belgian puolelle.
Näköalatorni Belgian puolella
Kolmen maan maisemia
Maisemia ihailtuamme ja kolmen maan maaperällä talsittuamme, lähdimme takaisin kohti Aachenia. Kävelymatkaa takaisin bussireitin varrelle kertyi reilut kolme kilometriä ja koko päivän aikana kävelimme varmaankin kymmenen kilometriä. Keskustassa kiersimme vielä hieman paikkoja sekä katsastimme kaupungin vilkkaat ostoskadut. Näimme myös keskustassa sijaitsevan pienen pylväikön, jonka luona haisi suorastaan kuvottavalle. Tämä pylväikkö on muistomerkki siitä, miksi Aachen on asutettu niin varhain ja miksi sinne on saapunut historian aikana kymmeniä kuninkaita ja keisareita. Aachenin maaperästä nimittäin pulppuaa kuumaa (noin 50 asteista) rikkipitoista (siitä haju) vettä jossa on suoloja, joilla on kylvettäessä on kuulemma rentouttava vaikutus. Aachenissa onkin ollut toistatuhatta vuotta kylpylöitä, joissa ihmiset nauttivat tästä vedestä. Pylväikön luona on mahdollisuus kokeilla tätä jatkuvasti hanasta juoksevaa lähdevettä. Vesi on viilennettyä ja sitä voi jopa juoda, mutta meitä se ei houkuttanut kuvottavan hajunsa takia.
Haiseva pylväikkö
Kuuluisia kylpijöitä
Iltapäivän päätteeksi suuntasimme kaupungin juna-asemalle, josta matkasimme junalla hieman eri reittiä iltayhdeksäksi takaisin Dortmundiin. Aachenin reissu oli kiintoisa ja siinä menikin koko lauantai. Emme keskittyneet reissullamme niin suuresti itse kaupunkiin, vaan ihmettelimme ennemmänkin rajasetua ja elämää siellä. Ehkä kuitenkin kaikkein mukavinta reissussa oli kuitenkin upea sää sekä kävelymatkat maalaismaisemissa. Niitä tässä viikkoa myöhemmin onkin jo pienesti kaipaillutkin. 🙄
