Jatkoa täältä. Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.
Aikaisin aamusta, heti aamiaisen syötyämme, pakkasimme tavaramme Fiatin pieneen takaluukkuun ja lähdimme ajamaan ylös Vesuviuksen rinnettä. Vain yhdeksän kilometriä Napolin keskustasta sijaitseva Vesuvius on 1281 metrin korkuinen, ajoittain aktiivinen, tulivuori ja samalla ainoa Euroopan mantereella sadan vuoden sisään purkautunut (tulivuoret Etna ja Stromboli sijaitsevat saarilla). Tulivuoren välittömässä läheisyydessä asuu yli kolme miljoonaa asukasta, mikä tekee siitä yhden maailman vaarallisimmista. Tuhovoimasta onkin saatu aina aika ajoin näytteitä, edellisen kerran vuonna 1944. Kaikkein kuuluisin purkaus on kuitenkin vuonna 79 tapahtunut, joka surmasi 16 000 asukasta läheisissä Pompejin, Herculaneumin sekä Stabianen kaupungeissa. Tästä lisää hieman edempänä.
Tällä hetkellä Vesuvius on siis rauhallinen, mutta vaara on kasvaneen asutuksen myötä suurempi kuin koskaan. Kukaan ei tiedä milloin seuraava purkaus seuraa, sillä se voi tapahtua tänään tai vasta tuhansien vuosien kuluttua.
Ylös tulivuorelle johtaa pieni ja mutkitteleva tie, joka päättyyy noin 200 metriä ennen huippua maksulliselle parkkipaikalle. Paikoitustilaa on rajallisesti, joten turistiseen aikaan voi parkkipaikan löytäminen olla hankalaa. Parkkipaikka sijaitsee pienesti puurajan yläpuolella, joten jo siltä aukeavat upeat maisemat yli Napolin metropolialueen. Parkkipaikkamaksun lisäksi pitää lunastaa 6,5 euron hintainen pääsylippu kansallispuiston aluelle. On vaikea sanoa kenen leivissä nämä miehet mahtoivat olla, sillä kansallispuiston työntekijöitä heistä on hieman vaikea saada. Lippuja tarkastanut mieskin seisoskeli jalkaproteesin varassa, mikä sai meidät miettimään jospa Napolin kuuluisa järjestäytynyt rikollisryhmittymä (eräänlainen mafia), nimeltään Camorra, harrastaa myös turistien koijaamista.
Se on mahdollista, sillä Camorran ote Napolin alueesta on voimakas. Erityisesti jätebisneksessä Camorra hallitsee toimintaa, mikä näkyi moottoriteiden ja myös ylös vuorelle johtavan tien varteen kuorma-autolla kipatuista roskakasoista! Jätehuolto ei tuntunut toimivan kunnolla missään muuallakaan, sillä roskikset pullistelivat kaikkialla. Onneksi tällä kertaa Napolissa ei sentään ollut valtavia jätekasoja kaduilla, kuten maailmanlaajuisesti kaksi vuotta sitten uutisoitiin. Roskaa on kuitenkin aivan kaikkialla; pitkin luontoa ja katuja, mikä on kyllä järkyttävä näky.
Roskaisa Napoli
Noh, maksusta ei voinut kieltäytyä ilman pikkurillin menetystä, joten maksoimme aivan suosiolla. Kapuaminen 200m ylempänä sijaitsevan kraaterin laidalle on hidasta ja sangen raskasta vulkaanisessa hiekassa. Kuumana päivänä on syytä olla vettä mukana ja on hyvä pysähdellä tasaisin väliajoin huilimaan. Ylös johtavalta polulta on koko ajan näkymä alas Napoliin, joten maisemat ovat melkoiset. Viimein ylhäällä on tarjolla näkymä itse kraateriin.
Matkalla huipulle
Napoli Vesuviuksen huipulta
Jos odottaa näkevänsä pulppuavaa magmaa sekä laavavirtoja kraaterin pohjalla, joutuu valitettavasti pettymään. Vesuviuksen kraateri on vain suuri kolo, jonka pohja on samaista vulkaanista hiekkaa. Ainoa pinnan alla muhivasta aktiivisuudesta kertova tekijä on höyry, jota nousee pienesti sieltä täältä kraaterin pohjalla sekä reunoilla. Maa ei kuitenkaan ole mitenkään erityisen lämmintä kädellä kokeiltuna, mitä nyt aurinko on sitä jonkin verran lämmittänyt. Huipulla ei myöskään haise rikki, vaan raikas meri-ilma, jota virtaa mereltä.
Kraateri sekä höyryä seinämästä
Vaikka varsinaista nähtävää Vesuviuksen huipulla onkin vähän, on paikka silti kiintoisa vierailla. Emme ole koskaan aiemmin olleen tulivuoden huipulla, mihin kyllä aina sisältyy jännitysmomentti, että ”mitä jos kattila räjähtääkin juuri nyt”? Vaikka tulivuoren purkausta ei voikaan juuri ennustaa, voidaan sitä silti hieman ennakoida. Kraaterin reunustoilla on näkyvissä monia mittalaitteita, jotka jatkuvasti tarkkailevat maanpinnan värähtelyjä sekä lämpötiloja. Onko siitä silti varoittamaan ennen isoa posahdusta, on silti täysin avoin kysymys.
Mittalaite
Kraaterin reunan ympäri kiertää pieni vaikeakulkuinen kävelypolku. Kraaterin kummallakin laidalla on krääsäliike, joka myy turistiroinaa sekä virvokkeita, mitkä tietenkin kuumana päivänä tekevät kauppansa. Kävely toisen laidan kojulle kannattaa lähinnä siksi, että silloin näkee myös Vesuviukselta toiseen suuntaan avautuvat upeat maisemat. Kauniina päivänä katse kantaa melkein sadan kilometrin päähän.
Näkymä toiseen suuntaan
Meillä kului Vesuviuksella noin kaksi tuntia, missä ajassa ehti nähdä paikat hyvin ja ottaa valokuvia joka suuntaan. Parkkipaikalle palatessa totesimme autojen määrän lisääntyneen runsaasti aamukahdeksasta, joten paikan päälle kannattaa saapua heti aamusta. Nousimme autoomme ja lähdimme ajamaan alas rinnettä. Rinteen juurta kiertäen jatkoimme kohti etelää. Nyt itse vihulaisen nähtyämme, halusimme seuraavaksi nähdä mihin tämä kykenee. Eli ajoimme Pompejiin.
Pompeji oli virkeä roomalainen kaupunki, joka koki kovan kohtalon vuonna 79 jKr. sattuneessa Vesuviuksen voimakkaassa purkauksessa. Noin vuorokauden mittaiseksi arvioitu suurpurkaus tapahtui ympäröivien alueiden asukkaat yllättäen. Satojatuhansia Hiroshiman atomipommeja vastaava valtava voima sinkosi ilmaan toista miljoonaa tonnia kiveä ja tuhkaa sekunnissa. Lisäksi vuoren rinteitä syöksyi alas jopa 700-asteinen myrkyllinen kaasupilvi, joka lopulta koitui 16 000 – 20 000 asukkaan kaupungin suurimman osan äkilliseksi kuolemaksi. Tätä seuranneet laavavirrat sekä taivaalta satanut sulanut hohkakivi kerrostui lopulta monien metrien paksuiseksi kerrokseksi, joka säilöi sisällään kaiken 1500 vuodeksi. Vasta 1500-luvulla alkaneissa tutkimuksissa alettiin ymmärtää, millainen arkeologinen aarre kerrostumien alla odotti.
Aikalaiskertomus tapahtuneesta
Kerrostumien alle on tallentunut loistavalla tarkkuudella Pompejin roomalainen kaupunki rakennuksineen, maalauksineen, esineineen sekä lukuisine ihmisineen ja eläimineen. Pompejin edelleen käynnissä olevien kaivausten aikana onkin saatu enemmän tietoa 2000 vuoden takaisesta roomalaisesta elämästä, kuin vaikka Rooman raunioista. Suurin osa alkuperäisistä esineistä ei kuitenkaan ole enää Pompejissa, vaan Napolin arkeologisessa museossa.
Pompejin vehreyttä
Tästä huolimatta vierailu Pompejiin on ehdottoman kannattava, sillä itse säilyneen kaupungin raunioiden näkeminen on erittäin kiinnostavaa. Paikan päällä vieraileekin vuosittain 2,6 miljoonaa turistia, mikä tekee siitä yhden Italian suosituimmista turistikohteista. Alue on hyvin suuri, joten ihmismassat eivät onneksi pääse hirveästi ahdistamaan. Muutamilla parhaiten säilyneillä rakennuksilla joutuu kuitenkin hieman jonottamaan, mutta pääosin aluetta saa tutkia omaan tahtiinsa.
Pompejin katuja
Pompeji Vesuviuksen juurella
Vaikka Pompeji onkin rauniokaupunki, voi siellä kävellessä silti kuvitella itsensä aikaan 2000 vuotta sitten. Asemakaava, katujen kapeus (ja muhkuraisuus) sekä asutuksen tiheys ovat hyvin koettavissa. Siellä täällä on säilynyt talojen seinissä olleita maalauksia sekä tekstejä, jotka kertovat mitä siinä on aikanaan sijainnut. Aukioilla pilarit kertovat entisajan upeista palatseista sekä julkista rakennuksista. Talojen takapihoilla kasvaa nykyisinkin pieniä viinitarhoja ja virtaa paikoin vettä. Parhaiten säilyneissä rakennuksissa sisätilat ovat säilyneet kasassa pysyneen katon vuoksi kohtuullisessa kunnossa, minkä vuoksi maalaukset ja mosaiikit ovat vielä hyvin nähtävissä.
Säilyneitä sisätiloja
Kaikenlaisia esineitä on nähtävissä paljon myös Pompejissa, minkä lisäksi näytillä on purkauksen uhreja. Joistain kerrostumien alle jääneistä uhreista sekä eläimistä (muun muassa lieassa olleesta koirasta) on nimittäin säilynyt uhrien muotoinen ontto tila, jonka perusteella on voitu jälkeenpäin valaa hahmo. Nämä epätoivoisesti suojaa etsiviin asentoihin kuolleet uhrit ovat surullista nähtävää ja osoitus siitä millaisen kauhun purkaus ja tuho on Pompejissa aiheuttanut. 💡
Tuhansia löytyneitä esineitä
Pompejin uhreja
Meillä kului Pompejin raunioiden pääasiallisten alueiden kiertämiseen kaksi tuntia. Alue on tosiaankin laaja ja rakennusten raunioita on tuhansia, joten kaikkea ei pysty näkemään. Silti paikka on erittäin mielenkiintoinen ja ehdottomasti käynnin väärti. Hirveä määrä työtä on tehty kaupungin esiin kaivamiseksi, sillä mitään ei ole enää kerrostumien alla, vaan rauniot ovat kokonaisuudessaan esillä. Silti kaivamis- ja tutkimustyötä riittää edelleen alueen yhä tarkemmaksi kartoittamiseksi. Suurten turistimassojen tuoma rahavirta mahdollistaa tämän työn jatkamisen, tosin viime syksynä tapahtunut Gladiaattorien Talon romahdus on herättänyt kysymyksiä siitä, onko raunioiden suojelemiseksi tehty tarpeeksi.
Kävely suurella alueella ilman suurempia katoksia on aurinkoisena päivänä rankkaa. Onneksi alueen keskeltä löytyy sangen loistavasti naamioitu moderni (ilmastoitu!) ravintolatila, jossa voi käydä virkistäytymässä. Muuten nykyaika on pidetty alueelta poissa, tai ainakin piilossa, todella onnistuneesti. Alueella on myös suojassa turistiroinakauppiailta, joita kuitenkin riittää raunioiden ulkopuolella jonoksi. Pompejin rauniot ovat suuri aidattu alue nykyisen reilun 25 000 asukkaan Pompejin kaupungin kyljessä. Alueelle on luonnollisesti pääsymaksu.
Olimme lukeneet, että Pompejin turisteja vedätetään monessa asiassa turistihinnoilla. Niinpä Pompejiin autolla saapuessa ei kannatakaan uskoa aivan raunioiden vieressä oleville parkkipaikoille opastavia miehiä, vaan päättäväisesti ajaa kaupungin keskustaan. Siellä on muutamia pieniä, todennäköisesti yksityisten henkilöiden pyörittämiä, parkkialueita, joissa auton säilytys on huomattavasti halvempaa. Samalla voi ruokailla kaupungin keskustan ravintoloissa sekä suorittaa matkamuisto-ostoksensa turistikatujen ulkopuolella. Itse menettelimme näin ja olimme päätökseemme hyvin tyytyväisiä.
Uuden Pompejin kirkko
Pompejista lähdimme ajamaan kohti seuraavan yön hotelliamme. Yöpaikaksi olimme valinneet hotellin Sorrenton pikkukaupungista, pitkälle Välimereen työntyvän Sorrentonniemen länsilaidalta. Tie Sorrentoon on mutkikas ja vie halki monien rannikkokylien. Maisemat ovat paikoin huikeat, sillä maa kohoaa monin paikoin pystysuorana merestä kymmeniä metrejä. Kielekkeille on sitten rakennettu kyliä, joista aukeaa hienot maisemat Napolinlahdelle.
Ei pulaa tiekylteistä
Rannikon kyliä autosta nähtynä
Liikenne ahtailla teillä on vilkasta, sillä pääteitä on tasan yksi kaikille alueen kaupungeille ja kylille. Pääsimme silti hyvin hotellillemme aivan Sorrenton länsilaidalla. Olimme valinneet hotellimme tarkoituksella sieltä, sillä arvelimme parkkeerauksen (ikuinen murhekryyni) olevan helpompaa hieman keskustan ulkopuolella. Paikan päällä meille kävikin ilmi, että meille varatun huoneen kanssa oli jonkinlainen ongelma sähköjen kanssa. Hotellin henkilökunta pahoitteli asiaa kovasti ja lupasi järjestää meille vielä paremman huoneen keskustassa sijaitsevasta hotellista. Sitä odotellessa meille tarjottiin juomia.
Huoneen järjestyttyä, lähti meitä paikan päälle vespalla opastamaan yksi hotellin työntekijä. Tarkoitus oli ajaa hänen perässään hotellille. Jyrkkää rantatietä ylös ajaessamme kaveri joutui kuitenkin äkillisesti pysähtymään. Hetken katselimme autostamme, kun kaveri itsekin ihmetteli juuri tapahtunutta. Tämän jälkeen hän tuli sanomaan meille, että ”I have a small problem” ja kehotti seuraamaan häntä. Kaverilta oli loppunut vespasta bensa ja hän joutui työntämään vespansa onneksi lähellä sijainneelle polttoainepisteelle. Kun tankissa oli jälleen löpöä, jatkoimme Sorrenton keskustaan. 😆
Siellä pienen härdellin päätteeksi meidät kehoitettiin parkkeeraamaan kaupungin keskustan parkkihalliin. Olimme ymmärtävinämme, että hotellilla olisi jonkinlainen diili parkkihalliin, joka osoittautui seuraavana aamuna vääräksi. Noh, onneksi hotellihuoneen luvattiin olevan parempi. Ei ollut. Huoneemme oli nimittäin kellarissa sijaitseva ikkunaton huone! Tämäkin kävi ilmi vasta huoneeseen päästyämme ja alkuperäisen Hotel del Maren kaverin jo lähdettyä. Sinäänsä Hotel del Maren kaverit hoitivat homman hyvin, mutta tämä Hotel del Corso oli lupauksiin nähden suuri pettymys. Paperilla kolmen, käytännössä kahden, tähden majoitus muistutti meitä interrail-ajoista.
Väsyneinä emme jaksaneet välittää asiasta sen enempää, vaan lähdimme kaupungille ravintolan metsästykseen. Sorrenton mukavilta kaduilta löysimme hyvän ravintolan, jossa söimme hyvän illallisen. Ruoan jälkeen kävelimme rantaan katsomaan komeaa auringonlaskua meren taa. Hämärän laskeuduttua oli kiva kävellä Sorrenton pieniä katuja kohti hotellia. Tunnelmaan vain lisäsi erään ravintolan luona soinut Dean Martinin That’s Amore. Sen italialaisemmaksi ei voi tunnelma tulla! 8)
Auringonlasku meren taa
Vilinää Sorrenton illassa
Yö karussa hotellihuoneessa meni jotenkin ja hotellin hyvin keskinkertaisen aamiaisen jälkeen suuntasimme tien päälle. Ajoimme Sorrentosta rannikkotietä aivan niemen kärkeen saakka. Siellä tie kohoaa jylhän niemen huipulle, ennen kuin laskeutuu toisen rannikon puolelle. Tästä alkaa noin 80 kilometrin mittainen Amalfin rannikkotienä tunnettu yksi maailman hienoimmista ajomatkoista. Tie mutkittelee jyrkän kallioseinämän kyljessä noin sadan metrin korkeudessa hiljalleen kohti sisämaata ja Salernon kaupunkia.
Jylhä Amalfin rannikko
Alapuolella kimaltelee kirkkaana kaunis Salernonlahti, joka on osa Välimerta. Tien varrella on jyrkkään rinteeseen rakentuneita pikkukyliä, joista kuuluisimmat ja näyttävimmät ovat Positano sekä tielle nimensä antanut Amalfi. Entisaikaan nämä kylät saivat elantonsa kalastuksella, mutta nykyisin pääelinkeino on turismi, jota alueella riittää. Parhaimmille näköalapaikoille on pysäköitynä jopa kymmeniä autoja sekä muutama bussi, mikä tekee jo muutenkin kapeasta tiestä entistä kapeamman. Pysähtely kannattaa silti, sillä maisemat ovat paikoin huikaisevat. Pysähdyspaikoilla on myös kojuja, joissa paikalliset myyvät tuoreita hedelmiä matkalaisille.
Kuvankaunis Positano
Koska rannikon tiet ovat ahtaita ja parkkeeraustilaa kylissä on vähänlaisesti, on pieni vuokra-auto kullan arvoinen. Fiat 500:lla oli hyvä puikkelehtia kiemuraisilla teillä sekä parkkeerata tienlaitaan. Hieman suuremman pysähdyksen teimme ainoastaan itse Amalfissa, jossa kävimme ostamassa jäätelöä. Kaupunki on nätti, mutta ehkä kaikkein näyttävin kylä on Positano Amalfin länsipuolella.
Rannikkotien maisemia Amalfin luona
Oli hyvä että lähdimme liikkeelle aivan aamusta, sillä liikenne tiellä sekä kylien kohdalla tuntui vilkastuvan huomattavasti päivää kohden mentäessä. On vaikea sanoa mihin suuntaan liikenne tiellä olisi vähäisintä, mutta veikkaisin että suurin osa turisteista kulkee tien sisämaasta niemenkärkeä kohden, joten oli hyvä valinta ajaa tätä vastaan.
Vaikka reitin pituus on vain 80 kilometriä, on tie niin mutkainen ja hidas, että saavuimme Salernoon vasta puolenpäivän tienoilla. Nälkäisinä suuntasimme Salernossa mäkkärille syömään. Sinne päästäksemme jouduimme ajamaan käytännössä koko 140 000 asukkaan kaupungin keskustan poikki. Se olikin nopea katsauksemme tähän kauniilla paikalla sijaitsevaan kaupunkiin. Salerno on lähinnä turismissa kunnostautunut kaupunki, jonka valtteja ovat kaunis Salernonlahti sekä ympäröivät vuoret, joille saattaa talvisin sataa jopa lumihuiput. Sekä tietenkin ajamamme Amalfinrannikkotie, joista monelle Salerno toimii joko alku- tai päätepisteenä.
Salerno lahden pohjukassa
Pikaruoat syötyämme otimme suunnaksi Salernon ohi kulkevan A3-moottoritien ja lähdimme ajamaan kohti sisämaata. Hyvälaatuinen ja uusi 6-kaistainen tie oli sangen ruuhkaton ja ihmiset ajoivatkin hurjaa vauhtia. Sellaiset 160-170km/h nopeudet tuntuivat olevan paikallisille aivan normaaleja, eikä tiheässä olleilla varoituksilla kameravalvonnasta tuntunut olevan mitään vaikutusta. Niinpä mekin päästelimme mitä Fiatilla pääsi, tosin se ei juuri ollut yli 130km/h kuin alamäessä.
Juuri kun olimme todenneet moottoritien uskomattoman ruuhkattomaksi, iski valtava viiden kilometrin ruuhka eteemme. Tunnin aikana matelimme hitaasti nämä kilometrit autojonossa, kunnes ohitimme paikan jossa moottoritie E847 irtaantuu A3:sta. Tämän jälkeen tie alkoi jälleen vetää ja etenimme hyvää vauhtia. Maisemat tämän tien varrella ovat erittäin tylsät, joten emme pysähtyneet kuin kerran tankkaamaan Potenzan kaupungin kohdilla. Parin tunnin ajamisen jälkeen saavutimme kohteenamme olleen Materan kaupungin.
Noin 60 000 asukkaan Matera on sangen hiljainen pikkukaupunki noin 50km Italian itärannikolta sisämaahan. Kaupungin kuuluisin nähtävyys on Sassi di Materan alue kaupungin keskustassa. Sinne ensimmäiset asukkaat asettautuivat jo 7000 vuotta sitten ja yhä edelleen tuonaikaisissa asunnoissa on elämää. Tämän mahdollistaa se, että alueen asunnot on osin kaiverretty pienen rotkon reunustojen hiekkakivikallioon. Osa asunnoista sijaitsee siis suojassa kallion sisällä. Alue on vuosituhansien aikana rakentunut erittäin tiiviiksi kivikaupungiksi ja kiemuraisilla kaduilla onkin erittäin kiintoisaa kävellä. Alue ei ole suuri, mutta siellä on silti helppo menettää suuntavaistonsa pienillä kujilla ja portaikoissa, joita menee joka suuntaan. Sokkeloisuudesta tulee mieleen Venetsia, mutta muuten kaupunki näyttää siltä miltä kuvittelisimme Jerusalemin näyttävän. Tätä mieltä on ollut moni muukin, sillä Sassi di Materan alueella on kuvattu muun muassa The Passion of the Christin kohtauksia sekä muita uskonnollisia elokuvia.
Ikiaikainen Matera
Sassi di Matera
Sassi di Materan näkemiseen ei tarvitse tuntia enempää, mutta se on syrjäisyydestään huolimatta näkemisen arvoinen. Koska Sassi di Materan alueelle ei kulje montaa autotietä, on alueella erittäin rauhallista. Kuumana hellepäivänä alueen äänimaailman muodostuikin lähinnä etäällä haukkuvan koiran, sekä kujilla leikkivien lapsien, äänistä.
Rauhallinen Sassi di Matera
Noin seitsemän kilometriä Materasta pohjoiseen sijaitsi viimeisen yön hotellimme. Yleellinen ja sangen uusi Hilton Garden Inn oli loistava hotelli levätä pitkän päivän jälkeen. Kävimmekin nauttimassa hotellin ulkouima-altaasta sekä söimme illalla hyvin hotellin ravintolassa. Illan päätteeksi katsoimme televisiosta jalkapallon MM-kisojen erittäin jännittävän pronssiottelun, jossa Saksa kukisti upeasti Uruguayn 2-3. Katselimme lähetystä saksalaisen netti-tv:n kautta, joten pystyimme edes hieman kuvittelemaan Berliinissä samaan aikaan vallinnutta huikeaa tunnelmaa.
Matkamme viimeinen päivä valkeni sekin tasaisen +35 asteisena hellepäivänä. Koko matkamme sää oli ollut tasaisesti tuon lukeman ympärillä ja vettä ei ollut satanut kuin kymmenen minuuttia Roomassa ollessa. Erittäin kuiva heinäkuu näkyikin ympäröivässä luonnossa, joka oli vehreän sijaan kellertävä ja pahasti veden tarpeessa. En tiedä milloin vettä loppujen lopuksi alueelle saatiin, mutta mitä myöhemmin kotona sääennusteita katsoimme, tätä sai odotella muutaman viikon.
Ennen kotiin paluuta oli kuitenkin vielä edessä noin 60 kilometrin ajomatka itärannikon Barin kaupunkiin. Bari on 320 000 asukkaan kaupunki, joka on Napolin jälkeen Etelä-Italian toiseksi merkittävin taloudellinen keskus. Yli puolen miljoonan asukkaan kaupunkiseutu kasvaa voimakkaasti, minkä vuoksi tietöitä on alueella paljon. Todennäköisesti sen johdosta meidänkin navigaattorimme eksyi reitistä ja tutuksi tuli muutama Barin syrjäkatu.
Heitimme auton parkkiin Barin vanhan kaupungin liepeille, josta jatkoimme kävellen keskustaan. Sunnuntaiaamupäiväksi keskustassa oli sangen vilkasta ja ihmisiä istui paljon alueen kahviloilla. Me suuntasimme rannalle, josta löysimme aamupalapaikan. Aamupalan syötyämme kävelimme hieman matkaa rantatietä pitkin. Rannalla kymmenkunta hyvin päivettynyttä vanhaa italialaispappaa kalasti. Pienistä kalastusveneistä nostettiin rannalle ämpärikaupalla merestä nousseita mustekaloja. Näitä osa papoista sitten ”käsitteli” rantakivikolla ensiksi mustekalat hengiltä kiveä vasten hakkaamalla, minkä jälkeen ne laitettiin kuivumaan kävelytien asvaltille. Sangen brutaalin näköistä menoa, mutta todennäköisesti hyvin perinteistä noilla alueilla.
Kalastuskippo Barin rannassa
Bari on historiansa aikana ollut pitkälti merestä elävä kaupunki. Kalastus Adrianmerellä on tuonut kaupungille elantoa, minkä lisäksi kaupungissa on vuosisatoja toiminut aktiivinen satama. Harva tietää, että juuri sataman ympärille liittyy toisen maailmansodan aikainen ainoa Eurooppaa kohdannut kemiallisen sodankäynnin tuho.
Satama toimi tärkeänä tukikohtana liittoutuneiden noustessa Italian maaperälle vuonna 1943. Saman vuoden lopulla, 2. joulukuuta, saksalaiset suorittivat suuren öisen ilmaiskun satamaan. Tarkoituksena oli tuhota liittoutuneiden ankkurissa olevat alukset, missä onnistuttiinkin hyvin. Niin saksalaiset, kuin Barin paikallisviranomaisetkaan, eivät kuitenkaan tienneet, että eräässä amerikkalaislaivassa oli lastina sinappikaasua. Voittajien historiankirjoituksella amerikkalaiset suunnittelivat käyttävänsä kaasua vihollista vastaan vain jos tämä aloittaisi kemiallisen sodankäynnin.
Pommituksen jäljiltä sinappikaasu pääsi vapaaksi ja aiheutti vakavia oireita sadoille satama-alueella olleille amerikkalaisille merisotilaille. Koska kukaan ei tiennyt, että kyseessä oli kaasusta johtuvat oireet, altistui niille myös sadat pelastustöihin osallistuneet. Kaikki tieto kaasulastista julistettiin Rooseveltin, Churchillin sekä Eisenhowerin päätöksellä salaiseksi aina vuoteen 1967 saakka, jolloin tapaus tuli julkisuuteen. Jälkikäteen on kuitenkin vaikea arvioida tuhon keskellä kaasuun kuolloiden määrää, mutta arviot liikkuvat noin 70 ja jopa parin tuhannen välillä.
Nykyisin Barin satamassa ei ole armeijatoimintaa, vaan se toimii paitsi tavarasatamana, myös vilkkaana lauttasatamana Kreikkaan sekä Kroatiaan.
Tanssijoita Barissa
Pari tuntia Barin keskustassa vietettyämme otimme Fiatin viimeistä kertaa allemme ja ajoimme Barin lentokentälle. Kyseinen kenttä on kaupungin kokoon nähden sangen hyvin varustettu ja lentoyhteyksiä on pitkin Eurooppaa. Suurin osa yhteyksistä perustuu tietenkin vilkkaaseen turistiliikenteeeseen rannikon lukuisiin lomakyliin, mutta liikenne on silti ympärivuotista. Berliiniinkin on suora yhteys, mutta valitettavasti Air Berlin lentää tuota vain tiettyinä viikonpäivinä. Niinpä jouduimmekin tekemään paluulentomme Stuttgartin kautta, tosin vaihtoaika siellä oli vain puolitoista tuntia.
Kotona Berliinissä olimme illalla kahdeksan jälkeen. Jalkapallohuuma kaupungissa oli jo poissa, eikä tuona iltana pelattu loppuottelu Espanjan ja Hollannin välillä aiheuttanut niin suurta tunnelmaa. Myös Berliinissä oli ollut koko lomamme ajan erittäin helteistä ja päivälämpötilat olivat huidelleet jopa +36 asteessa. Mahdollisen sateen vuoksi emme olleet jättäneet ikkunoita auki, joten asunnossa oli pienesti kuuma! Valehtelematta sisälämpötila oli lähellä +50 astetta, mikä kertoo hyvin millainen kasvihuone kattohuoneistomme kesällä oikein on! 😯 Onneksi ikkunoiden avaaminen sekä ilmastointikoneen pauhaaminen sai lämmön laskemaan siedettäviin lukemiin. Lukemiin, joita on mukava näin kylmän talven keskellä muistella. 🙂
Kuten kerrotusta voi päätellä, oli kymmenen päivän Italian matkamme erittäin onnistunut. Kyseessä oli kolmas kertamme maassa ja mielestämme kyseessä on selkeästi Välimeren kiintoisin maa. Italiassa yhdistyy niin paljon historiaa, erittäin kaunis ja kiehtova luonto vuorineen sekä merimaisemineen ja tietenkin mahtava ilmasto. Vaikka olimmekin käyneet Roomassa aiemminkin, oli paikat silti kiintoisaa kiertää uudelleen viiden vuoden jälkeen. Lisäksi näimme nyt ensimmäistä kertaa ikuisen kaupungin pimeällä, mikä oli upea kokemus. Tuo osa matkasta vanhempieni kanssa olikin erittäin mukava ja siitä jäi hyvät muistot kaikille matkalaisille. Myös tätä seurannut matka Napolin seudulla oli kiintoisa, sillä se tarjosi minulle ja Niinalle uusia maisemia, sekä paljon kiintoisaa nähtävää, mistä olen tässä viimeiset hetket kirjoittanutkin.
Yhteenvetona voikin todeta, että palaamme varmasti taas Italiaan jossain välissä, sillä monia kolkkia on vielä näkemättä. Tosin toivon mukaan ensi kerralla osumme ajankohtaan, jolloin keli ei ole aivan näin lämmin… 😮
Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.
Kirjoituksen kuvat on nyt käsitelty uudelleen ja julkaistu korkeammalla tarkkuudella. 🙂