Eilinen oli erittäin kultturelli sunnuntai. Laiskasti kuluneen päivän jälkeen suuntasimme puoli kuudeksi Potsdamer Platzin viiden tähden Marriott-hotellille, jossa tapasimme neljä suomalaista työkaveriamme. Heidän kanssaan nautimme hotellin fiinissä Midtown Grill -ravintolassa makoisan illallisen. Valtavan kokoisilta ruokalistoilta (valtavaa oli niin valinnan laajuus kuin ruokalistojen fyysinen kokokin) löytyi monenlaisia herkkuja, mutta koko porukkamme keskittyi listan lukuisiin burgereihin sekä pihveihin, jotka ovatkin ravintolan erikoisuus. Kunnon pihviravintolassa kun oltiin, niin tarjolla oli tietenkin monenlaista sisäfilettä normaalista aina 79 euroa maksavaan 200 gramman palaan Wagyu -lihaa. Kyseessä on Japanin Kobessa nauttimamme kuuluisan Koben härän kanssa samansuuntaisesta korkealuokkaisesta naudanlihasta.
Midtown Grill
Valtava ruokalista sekä ravintolan avokeittiö
Aivan sellaisiin herkkuihin ei ollut kuitenkaan tällä kertaa tarvetta, sillä itsellänikin oli vain pieni nälkä. Tavallinen sisäfilepihvi sai siis kelvata minulle. Niina puolestaan nautti tonnikalapihvistä, joka oli hänen mukaansa erittäin hyvää. Täyttävän ruoan jäljiltä ei ollutkaan enää tarvetta jälkiruoalle, jotka kuitenkin kuulostivat herkullisilta. Hauskana yksityiskohtana jälkiruokalista oli painettu postikortin muotoon. Kortin olisikin voinut täyttää ja ravintola olisi maksutta toimittanut sen minnepäin maailmaa tahansa.
240 gramman burgeri
Olut kera piskuisen bretzelin
Illallisen jälkeen kävelimme viiden minuutin matkan Potsdamer Platzin kyljessä, Kulturforumiksi nimitettävällä alueella, sijaitsevalle Berliner Philharmonien konserttitalolle. Tämä ulkoa keltainen, muodoltaan hieman telttamainen, konserttitalo on valmistunut vuonna 1963 ja se käsittää kaksi konserttisalia. Pienempään Kammermusiksaaliin mahtuu 1180 kuulijaa ja suurempaan Großer Saaliin peräti 2440. Suurempi sali, jossa konserttimme pidettiin, on sisältä viisikulmion muotoinen. Esiintymislava sijaitsee alhaalla salin keskellä. Pieniin osiin jaetut katsomot nousevat pienoisesti eri kulmissa lavan ympäriltä aina katonrajaan saakka. Valmistuessaan salin suunnittelu edusti aivan uutta ajattelua ja sitä onkin sittemmin onnistuneesti kopioitu muun muassa Sydneyn kuuluisassa oopperatalolla. Myös Helsingin pian valmistuvan Musiikkitalon konserttisali on rakennettu samoilla periaatteilla.
Berliner Philharmonie
Konserttitalon suuri sali on maailmankuulu erinomaisesta akustiikastaan, jonka sen erikoinen rakenne sekä rakentamisessa käytetyt materiaalit synnyttävät. Vuoden 2008 toukokuussa rakennuksen katolla roihusi tulipalo, jonka pelättiin aiheuttavan rakennukselle mittavia tuhoja Onneksi palokunnan onnistui rajata palo ja tapauksesta selvittiin ilman sen suurempia vaurioita. Tämä oli suuri onni varsinkin Berliinin filharmonikoille, jota pidetään yhtenä maailman parhaana sinfoniaorkesterina ja jonka kotiareena Berliner Philharmonie on.
Illan esiintyjänä toimi maailmankuulu tenori Andrea Bocelli. Bocelli on syntynyt vuonna 1958 Keski-Italian Toscanan maakunnan pienessä Lajaticon kylässä. Bocelli syntyi heikkonäköisenä ja menetti näkönsä täydellisesti kaksitoistavuotiaana jalkapallo-onnettomuudessa. Läpimurtonsa Bocelli teki Sanremon musiikkifestivaaleilla vuonna 1994 festivaalien kuumana uutena tulokkaana. Sittemmin Bocelli on muun muassa levyttänyt 13 sooloalbumia niin pop- kuin klassisenkin musiikin parissa, äänittänyt kahdeksan kokonaista oopperaa sekä myynyt maailmanlaajuisesti yli 70 miljoonaa levyä. Hän onkin kaikkien aikojen eniten myynyt klassisen musiikin sooloartisti, jonka tunnetuin kappale lienee yhdessä englantilaisen sopraano Sarah Brightmanin kanssa laulettu Time to Say Goodbye. Hieno kappale on sävelletty Bocellin toista albumia varten.
Ennen konsertin alkua
Andrea Bocelli
Bocellin menestystä vasten on helppo uskoa, että konsertin liput menivät hetkessä. Onneksi työkaverimme oli ehtinyt bongata tiedon konsertista etukäteen ja saimme näin hankittua liput konserttiin. Liput maailmanluokan tähden konserttiin olivat luonnollisesti kalliit (102 euroa / kappale), mutta sillä ei ollut mitään merkitystä. Jopa paikkamme aivan salin yläkatsomossa, tosin laulajan etupuolella, eivät haitanneet mitään, sillä uskomattoman konserttisalin akustiikka takasi että ääni kuului kaikkialle.
Ja millainen ääni herra Bocellilla olikaan. Konsertissa hänellä oli tukenaan ainoastaan pianisti Vincenzo Scaleran soittama flyygeli. Uskomatonta kyllä, flyygelin ja ennen kaikkea Bocellin ääni riittivät hyvin täyttämään suuren konserttisalin aivan katonrajaa myöden. Tätä voi pitää huikeana osoituksena paitsi salin akustiikasta, mutta myös tenorin äänen voimasta. Mitään mikrofoneja ja kaiuttimiahan ei konsertissa tietenkään käytetty.
Kaukaiset paikkamme eivät siis häirinneet konsertin kuuntelua tippaakaan. Sen sijaan visuaalista häiriötä aiheuttivat huonokäytöksiset saksalaiset ja turistit, jotka tuntuivat tulleen katsomaan Bocellia hänen kuulemisen sijaan. Vaikka koko konserttitalossa on valokuvauskielto, kamerat välkkyivät varsinkin ensimmäisen puoliajan aikana kymmeniä kertoja. Sokeaa Bocellia tämä tuskin haittasi, mutta kuuntelijaa kylläkin hieman. Valokuvaaminen Bocellin laulun aikana oli vieläpä idiotismia parhaimmillaan, sillä aplodien aikana kuvaus ei haitannut ketään (ja silloin itsekin kuvani nappasin). Noh, onneksi kamerat pystyi unohtamaan silmänsä sulkemalla ja musiikkiin keskittymällä.
Esitetyt kappaleet olivat pääasiassa italiankielisiä klassisia kappaleita, mutta joukossa oli myös muutama englannin ja myös saksankielinenkin kappale. Ainoa kappale jonka me tunnistimme oli ensimmäisenä encorena esitetty loistava La donna è mobile, joka oli edesmenneen Luciano Pavarottin tunnusaaria. Selvästi kappale oli muillekin se ainoa tuttu, sillä heti sen alkusävelmät räjäyttivät salissa ilmoille aplodimyrskyn. Ja voin vakuuttaa, että raivoisat aplodit kuulostavat tuossa konserttisalissa melkoiselta myrskyltä!
Aplodimyrsky konsertin jälkeen
Kaiken kaikkiaan Andrea Bocellin konsertti oli uskomaton elämys, jonka varmasti jokainen kuulija muistaa. Itselleni se oli ehdoton must do -juttu, sillä aina Pavarottin kuoleman jälkeen olen harmitellut etten koskaan saanut kuulla tätä toista kuuluisaa laulajaa livenä. Nyt se on jo hänen kohdallaan mahdotonta, minkä vuoksi englanninkielinen sanonta ”go before it’s too late!” pitää enemmän kuin paikkansa. Ja vaikka Bocellin ääntä on nyt kuullutkin kertaalleen, ei se tarkoita etteikö häntäkin voisi kuulla vielä joskus toiste. Varsinkin suuren sinfoniaorkesterin kera Bocelli experience voisi nousta vielä uusiin svääreihinsä! Tällaista konserttia odotellessa. 😮
No onko Bocelli nyt niiiin hyvä 😀
No tämän luokan laulajia ei ole juuri tullut aiemmin kuultua, mutta kyllä Bocelli todellakin vakuutti meidät. Kappaleet olisivat saaneet olla hieman monipuolisempia ja tarjota enemmän tunnettuja sävelmiä, mutta minkäs teet. Eiköhän vika ollut tyhmässä kuulijakunnassa ennemmin kuin Bocellissa. 😉