Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.
Vaikka olemmekin Niinan kanssa sangen aktiivisia laskettelijoita, emme ole aiemmin tehneet pitkää viikonloppua pidempiä laskettelumatkoja. Tämänvuotinen eeppinen lumitalvi sai meidät kuitenkin innostumaan ajatuksesta talvilomaviikosta hieman etäisemmillä rinteillä ja lopulta suunnaksi valikoituivat Kanadan upeat Kalliovuoret.
Reissun majoitukset varattiin hyvissä ajoin jo loppuvuodesta ja matkaan lähdettiin perjantaina alkuiltapäivästä. Vancouverissa oli satanut vettä kaatamalla koko päivän, mikä ei auttanut tulevan lasketteluloman tunnelmaan pääsyssä. Pääsimme kuitenkin hyvin matkaan ja olimmekin pian Hopessa, jossa meitä oli vastassa täysi talvi. Oli outoa nähdä yleensä kesäinen Hope hautautuneena syvään hankeen, kun edellisviikon rankat lumisateet olivat dumpanneet kylän päälle melkein metrin verran lunta. Maisema lienee ollut kaunis heti lumen tultua, mutta nyt lumikasoja rummutti harmaa kaatosade.
Talvi oli tullut Hopeenkin
Vaikka alhaalla laakossa sade tulikin vetenä, tuiskutti vuorilla lunta. Tämä olisi ongelma sisämaahan suunnatessa, sillä Vancouverista pois päästäkseen on aina ylitettävä korkeita vuoristosolia. Perjantaiaamulla kaikki neljä muualle Kanadaan vievää tietä olivat kiinni onnettomuuksien tai lumivyöryriskin vuoksi ja käytännössä koko Vancouver oli täysin eristetty muusta Kanadasta yli vuorokauden ajan.
Nettitietojen mukaan Hopesta lähtevä viheliäinen Coquihalla Highway oli kuitenkin saatu avattua kello kahden maissa, joten lähdimme yrittämään sen ylitystä. Suunnitelma oli kuitenkin sama tuhansilla muillakin ja jämähdimme mateluvauhtia liikkuvaan autojonoon välittömästi Hopen jälkeen. Joukossa oli satamäärin kuorma-autoja, jotka olivat pahasti myöhässä aikataulustaan kaikkien teiden sulkeuduttua yli vuorokauden ajaksi.
Välitön ruuhka Hopen jälkeen
Ensi alkuun jono kuitenkin liikkui, kunnes noin tuntia myöhemmin hieman korkeammalle päästyämme se pysähtyi, eikä enää lähtenyt liikkeelle. Tuolla korkeudella rankkasade oli vaihtunut sankaksi lumisateeksi, joka alkoi nopeasti hautaamaan tukkeutunutta moottoritietä alleen. Tien pinta oli erittäin liukas ja kuorma-autokuskit alkoivatkin asennella ketjuja autoihinsa.
Hidasta kitkutusta kohti Coquihallan huippua
Kesti toista tuntia ennen kuin jossain edellämme sijainnut onnettomuuspaikka saatiin raivattua ja kilometrien mittainen autojono lähti jälleen liikkumaan. Noin tunnin verran eteenpäin madeltuamme ja jo aika lähelle Coquihallan huippua jono pysähtyi jälleen. Tällä kertaa pysähdys oli lopullinen ja pimeä alkoi laskeutumaan. Kesti toista tuntia ennen kuin pelastusmiehistö pääsi onnettomuuspaikalle ja kuulemamme mukaan ainakin viisi kuorma-autoa oli liukastellut nelikaistaisen moottoritien tukkoon.
Aloimme jo miettimään pääsemmekö ollenkaan varaamaamme yöpaikkaan yli 300 kilometrin päässä. Pimeän laskeutuessa meille alkoi myös kirkastumaan, että saattaisimme joutua nukkumaan tuiskuttavaan lumihankeen hautautuvassa autossamme.
Pimeä alkaa jo laskeutumaan
Lopulta edestäpäin tuli tieto, että onnettomuuspaikan raivaus kestäisi koko yön. Hieman edempänä olisi kuitenkin kääntöpaikka, mutta sinne pääseminen vaatisi kahden kuorma-auton pikkuruisesta väliköstä mahtumista. Lähdimme ajamaan muutaman henkilöauton perässä ja peilit sisään vedettyämme mahduimme juuri ja juuri kapeasta välistä. Olin melkein varma, että naarmuttaisimme automme kyljet väliköstä ajaessamme, sillä ylimääräistä tilaa oli vain hesarin paksuuden verran.
Olimme niitä harvoja onnekkaita jotka pääsivät tekemään u-käännöksen ja paluumatkalla Hopeen mittasimme autojonon pituudeksi ainakin 13 kilometriä. Tuhannet ihmiset joutuivat yöpymään yön autoissaan ja radiosta kuulemamme mukaan viranomaiset olivat jakaneet yön aikana vettä ja syötävää. Autoissa nukkuminen oli varmaan hyinen kokemus, sillä vuoristossa oli pakkasta, eikä autoa voinut pitää koko aikaa päällä. Monilta varmaan loppui odottelun aikana polttoainekin.
Meilläkin nälkä kurni yli seitsemän tunnin jumituksen jälkeen ja ajoimme Hopen mäkkärille suunnittelemaan seuraavaa liikettämme. Kello oli puoliyksitoista yöllä ja olimme päässeet yhdeksän tunnin aikana vain Hopeen. Vaihtoehtoina oli kahden tunnin ajo takaisin kotiin ja uusi yritys aamulla tai sitten yötä myöden ajo kohti ensimmäistä yöpaikkaamme.
Soitto hotellille vahvisti että heillä on ympärivuorokautinen päivystys ja nettitietojen mukaan Highway 3 oli saatu auki illan aikana. Niinpä päätimme lähteä ajamaan pitkää kiertoreittiä pitkin kohti kaukana sijaitsevaa hotellia.
Yön pitkä kiertotie
Liikenne Highway 3:lla oli keskiyöllä jo rauhoittunut ja saimmekin posottaa sellaista vauhtia kuin talvisella vuoristotiellä vain uskalsi ajaa. Vuorten toisella puolella Princetonin kaivoskaupungista eteenpäin kirkas kuutamo valaisi matkaamme. Vaihdoimme kuskia muutamaan otteeseen ajaessamme läpi yön kohti kaukana odottavaa lämmintä petiä.
Jälkikäteen muisteltuna öinen talvimaisema oli kaunis ja tunnelmallinen, mutta yli 400 kilometrin ajaminen yöllä oli erittäin raskasta. Olimme lopulta perillä puoliviideltä aamuyöllä, 15 tuntia Vancouverista lähdön jälkeen. Sänky tuntui taivaalliselta ja päätimme nukkua aamuyhdeksään, jolloin ehtisimme vielä mäkeen hiihtolomamatkamme ensimmäisessä keskuksessa Revelstokessa.
Pahamaineinen Coquihalla Highway näytti jälleen kerran, miksi sitä kutsutaan valtatieksi helvettiin. Lopulta tie avautui aamukymmenen maissa, mutta me olimme silloin jo yli 300 kilometriä muiden edellä. Onneksi alkumatkan ongelmamme olivat tulevan lomamme ainoat ongelmat ja matkan hienoista maisemista sekä tunnelmista seuraavassa kirjoituksessa.
Seuraavaan osaan tästä. Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.
