Kesävieraat Suomesta

Kanadaan muuton jälkeen olemme saaneet todeta, ettei luona ramppaa vieraita aivan samaan tahtiin kuin aikoinaan Berliinissä. Esimerkiksi koko viime vuonna luonamme ei käynyt ketään, joten olikin virkistävää vaihtelua saada heinä-elokuun taitteessa luoksemme Saksassa luonamme useaankin otteeseen vieraillut ystäväpariskuntamme, jolle nyt tehty Kanadan matka on vasta ensimmäinen.

Ystävämme saapuivat Vancouveriin keskiviikkoiltana ja heti seuraavana päivänä ohjelmassa oli tutustuminen keskustaan jäätelön merkeissä. Tuttavamme ovat suuria ruokakierrosten ystäviä ja pieneksi yllätykseksemme Vancouverista löytyy melkoinen määrä mitä erikoisempia kierroksia. Osallistuinkin vieraidemme kanssa jäätelöön keskittyneelle kierrokselle Gastownin ja sitä sivuavan Railtownin alueella, josta löytyi enemmän jätskibaareja kuin olisin ikinä uskonut.

Herkullisella jäätelökierroksella

Nimensä mukaisesti jäätökierros keskittyy paikallisiin jäätelöherkkuihin, joiden makumaailmassa riitti kirjoa. Kierroksella valistettiin osallistujia myös itse jäätön pitkästä historiasta, sekä kerrottiin kierroksen aikana nähdyistä kaupunkinähtävyyksistä. Kierroksesta jäikin hyvä maku ja sillä oli hyvä päättää ensimmäinen kaupunkipäivä.

Perjantaina makujen maailmoja etsittiin iallasta Richmondin Stevestonin kalastajakylästä suunnalta sekä vielä aivan iltamyöhään upouudella Tsawwassen Millsillä sijaitsevalta Montana’s ravintolalta, joka hyväksi tunnettu jokaisen lihan ystävän ruokapaikka. Pitkän kaavan mukaan hyvin syöneinä olikin hyvä vetäytyä viikonlopun viettoon.

Toisena iltana Stevestonissa

Lauantaiaamu valkeni kesäisen kauniina ja niinpä otimme suunnaksemme Whistlerin. Koska Vancouverin matka oli vieraidemme ensimmäinen, pysähdyimme tietenkin matkalla Squamishin vesiputouksilla. Perillä Whistlerissä otimme vilkkaasta kylästä gondolan huipulle, jossa keskikesän maisemat olivat mielettömän upeat. Varsinkin aivan huipulla riitti ihasteltavaa sinisessä taivaassa sekä sitä vasten loistavissa lumihuippuisissa vuorissa.

Matkalla Whistleriin

Tantalus Rangen lumihuiput

En edes tiennyt, mutta Whistlerin huipulle rakennetaan ensi kesänä aukeavaa uutta riippusiltaa kahden kielekkeen välille, jolta tulee aukeamaan huikea maisema alas laaksoon. Whistler yrittää paraikaa profiloitua vahvasti myös kesäkohteeksi ja varsinkin maastopyöräilystä on kasvanut siellä todella iso juttu. Reittejä kulkee aivan huipulta saakka aina alas laaksoon asti, missä on kymmenisen kilometriä rynkyttävää alamäkeä.

Kesäinen vuoristo

Matkalla huipulle

Koko porukka kasassa

Päivän ohjelmanumeronamme oli huikean kauniin High Note Trailin vaelluspolun kiertäminen puoliksi. Kiersimme Niinan kanssa koko kymmenen kilometrin mittaisen reitin viimeeksi vuonna 2012 juurikin näihin samoihin aikoihin, jolloin alppikukat kukkivat kauneimmillaan sulamisveden muodostamien kirkkaiden purojen solistessa alas vuorenrinnettä. Näin oli myös tällä kertaa ja vehreät niityt antoivat upeaa kontrastia valkoisille huipuille sekä siniselle taivaalle.

Lumi ei ole vielä huipuilta lähtenyt

Whistlerin karulla huipulla

Uuden riippusillan maisemat ovat huikeat

Upealla High Note Traililla

Kesäinen polku on kontrasteja täynnä

Maisemat polun varrelta olivat henkeäsalpaavat ja varsinkin ympyräreitin puolivälissä alapuolella näkyvä Cheakamus Lake on turkoosin värisenä tavattoman kaunis näky. Meillä oli hieman onnea jo pitkään suunnitellun vaelluksemme kanssa, sillä viime talven runsaan lumentulon vuoksi vaelluspolku oli avautunut vasta viikkoa aiemmin – siis aivan heinäkuun viimeisinä päivinä! Lunta oli reitillä edelleenkin runsain mitoin, mikä teki etenemisestä ajoittain varovaista liukastelua.

Lunta ennätystalven jäljeltä

Kuvausta harjakkeelta

Kesäinen Symphony Bowl

Loppumatkasta reitti kulki vielä Whistlerin legendaaristen lumiseinämien kautta, joilla oli edelleen korkeutta 5-6 metriä. Vaikka se onkin vain puolet viime kesänä näkemästämme, on se silti melkoinen määrä kun ajatellaan kesän olevan jo näinkin pitkällä. Onkin syytä olettaa, ettei lumimassa ehdi tänä vuonna edes sulaa kokonaan ennen kuin talvi alkaa jälleen kerryttämään uusia kinoksia.

Vieläkin mittavat lumiseinämät

Aktiivisen lauantain jälkeen vuorossa oli seuraavana aamuna vähintäänkin yhtä aktiivinen sunnuntai Vancouverissa. Ensikertalaisten kohdalla aivan pakollinen juttu on tietenkin pyöräillä maailmankuulun Vancouverin Seawallin ympäri, minkä varrella nähdään Stanley Park sekä False Creekin poukama. Päivän keli oli lauantain tapaan aivan täydellinen ja Seawallilla riittikin siksi kuhinaa. Rutikuivat ruohikot vierustivat reittiä ympäri Stanley Parkin itäisen niemen vastarannallaan uljaana kohoava Downtownin siluetti.

Sunnuntaiaamun kaupunkimaisemia sekä kulkijoita

Downtown vastarannalla

Suurkaupungin panoraama

Lions Gate Bridgen toisella puolella maisema vaihtuu nopeasti ja näkymä avautuu merelle. Yllätykseksemme Third Beachin hiekkarannalla oli vielä aamupäivästä runsaasti tilaa, mikä ei varmastikaan päde iltapäivästä, jolloin vancouverilaiset yleensä saapuvat rannalle nauttimaan kesäisestä päivästä. English Bayn alueella ranta-alue oli puolestaan tarkkaan rajattu vuosittaisen Celebration of Lightin vuoksi, jota kävimme myös katsomassa seuraavalla viikolla.

Lions Gate Bridge lähestyy

Merellisiä maisemia

False Creekin eteläpuolelta aukenee jälleen uudenlainen maisema, kun näkymä antaa poukaman ylitse kaupungin puolelle. Siellä tornitalot sekä pilvenpiirtäjät kimaltelivat auringonpaisteessa, samalla kun ihmiset viettävät viikonloppuaan poukamassa laiturissa olevilla huvijahdeillaan.

False Creekin urbaani kaupunkimaisema

Loppupyöräilyn maisemat

Jatkoimme matkaamme aina Granville Islandin kupeeseen saakka, jossa söimme lounaan. Siitä jatkoimme vielä Kitsilano Beachin luokse, missä hiekkaranta oli täyttymässä kovaa vauhtia ja tunnelma mukavan kesäinen. Nautiskelimmekin hetken kesäisestä biitsimeiningistä ennen paluuta keskustaan fillareita palauttamaan.

Kitsilano Beachilla oli kesäinen meno

Olemme Niinan kanssa tehneet tämän pyörälenkin varmaankin parikymmentä kertaa, mutta aina se vain silti säväyttää upeudellaan. Ehdottomasti Vancouverin parhaimpia asioita, mistä myös vieraamme olivat täysin samaa mieltä!

Viikonloppua seuranneella viikolla vieraamme jatkoivat keskenään kaupunkiin tutustumista eri ruokakierrosten sekä nähtävyyksien merkeissä. Kävimme myös porukassa yhdellä pakohuoneella sekä katsomassa improvisaatioteatteria. Illalla pelailimme myös yhdessä kotosalla niin virtuaalipelejä kuin myös perinteisempiä lautapelejä, kuten ikiklassikko Carcassonnea.

Virtuaalisia ja perinteisiä pelejä

Keskiviikkona kävin myös vieraidemme kanssa katsomassa Celebration of Lightin ilotulitusta, tällä kertaa Kitsilanon puolelta. Poikkeuksellisesti ilotulitus tuli nyt myös katsottua, sillä en ottanut mukaani kameraa ollenkaan, joten ilotulituksesta ei tullut nautittua vain kameran linssin lävitse. Ilta-aikaan kuvailimme myös asuntomme parvekkeelta taivaalla ammottavaa Kuuta, josta saimmekin oheisen melko näyttävän otoksen.

Ilotulitus sekä kirkas kuutamo

Harmillisesti viikon aikana hentoisena puhaltanut kesätuuli muutti loppuviikosta suuntaansa ja Vancouver peittyi loppuvierailun ajaksi keskimaan metsäpalojen synnyttämän paksun savupilven sekaan. Tämä oli todella harmillista, sillä lähdimme toiseksi viikonlopuksi pitkän kesäviikonlopun viettoon Hopen lähistölle. Siellä ajatuksissamme oli tutkia Hopea ympäröiviä vuoristoalueita, kuten Manning Provincial Parkia, mutta harmaan savun peittäessä kaiken, jäi maisemien katselu hieman vähäisemmälle.

Olimme vuokranneet viikonlopuksi mukavan mökin Sunshine Valleyn pienestä taajamasta Hopesta noin 13 kilometriä itään. Emme edes Niinan kanssa tienneet millainen pieni ja tiivis mökkiyhteisö verhoutuikaan muuten melkein asumattomalta vaikuttavan laakson reunamalla sijaitsevan tiheä metsän joukkoon. Mökki toimi meille loistavana tukikohtana tutkia viikonlopun aikana sen ympärysseutua.

Metsän siimeksessä sijaitseva Sunshine Village

Mökkeilyyn kuuluu tietenkin grilliruoka

Lauantaina ensimmäinen kohteemme oli aivan Hopen liepeillä sijaitseva Othello Tunnels, jonka neljä tunnelia sekä Ramboon liittyvä historia ovat mielenkiintoisia. Myös kanjoniin rakennetun entisen junaradan pelkkä maasto on niin uskomaton, että kuvattavaa riittää.

Rambon jalanjäljillä

Othellon tunneleilla

Tunneleilla savuinen ilma ei niin haitannut menoa, mutta Hell’s Gaten kapeikolla meillä oli melkoisen harmaa päivä tutkia tätä muuten erittäin näyttävää luonnonmuodostelmaa. Säälle ei kuitenkaan voinut mitään ja onneksi savu ei ollut helteestäkään huolimatta tukala hengittää. Kukaan ei silti vastustellut, kun päätimme helvetin porttien jälkeen paeta kuumuutta uimaan Hopen eteläpuolella sijaitsevalle Ross Lakelle.

Hell’s Gaten savuinen pätsi

Emme ole Niinan kanssa vierailleet Ross Lakella aiemmin ja pitkulaiselle vuoristojärvelle onkin sangen pitkä matka. Hopen luota sinne on noin 60 kilometriä ja matkasta peräti 50 kilometriä on kuoppaista hiekkatietä – siis pelkästään yhteen suuntaan. Sitä körötellessä kuluukin tovi, mutta pitkän ja pölyisen ajomatkan jälkeen saavuimme lopulta perille. Perillä meille kuitenkin selvisi, ettei Ross Laken uimaranta olekaan kuin viitteellinen. Paikalla oli kyllä kymmeniä ihmisiä uimassa, mutta uiminen tekojärvessä jäi huonon rannan vuoksi vain pulahdukseksi.

Savuisella Ross Lakella

Ross Lake on tosiaan tekojärvi, joka on eteläpäästään padottu. Olemme Niinan kanssa nähneet eteläpään Kaskaadivuorten ympäriajollamme ja järvi sijaitseekin melkein kokonaan Yhdysvaltojen puolella. Tähän liittyy  myös kiintoisa yksityiskohta, sillä järven pohjoispäässä on Amerikan puolella leirintäalue, jolle pääsee autolla vain Kanadan puolelta. Rajan ylittävä hiekkatie on ollut olemassa vuosikymmeniä ja Ross Laken luona rajaa ei valvota nykyäänkään mitenkään, joten se on ehkä ainoita paikkoja koko tuhansia kilometrejä pitkällä rajalla, jossa on mahdollista ajaa Amerikan puolelle ilman passia tai rajatarkastuksia. Teknisesti katsottuna passi olisi kuitenkin syytä olla mukana, mutta epäilen kellään leirintäalueella yöpyneellä kanadalaisella olleen mukanaan henkilöpapereita.

Vartioimattomalla rajalla

Seuraavana päivänä ohjelmassamme oli suunnata varsinaiselle Manning Provincial Parkin alueelle ja vaeltaa kahden kilometrin korkeudella kulkeva hieno polku. Paksun savun keskellä ei ympäröiviä maisemia kuitenkaan juuri nähnyt, mutta teimme kuumasta kelistä huolimatta 15 kilometrin mittaisen vaelluksen Three Brothers Mountainin lähistölle, jolta aukeni jonkinlainen maisema syvään laaksoon. Seuraaville huipuille olisi ollut vielä muutama kilometriä lisää, mihin emme enää kyenneet paarmojen piiritettyä meitä jo jonkin aikaa ja metsäpalosavun pilatessa maisemat joka tapauksessa.

Polku korkeuksissa oli lämmin kokemus

Palkitsimme kuitenkin ahkeran ulkoilumme uinnilla Lightning Lakessa, jonka viileä vesi teki hyvää väsyneille jaloille. Vesi oli kylmää myös seuraavana päivänä Chilliwack Lakella, joka on aina kombinaatio jääkylmää vettä sekä tulikuumaa hiekkaa. Kylmyydessä voiton vei kuitenkin Ross Laken tien varrella sijaitseva pienehkö Silver Lake, jonne laskevan kirkkaan joen vesi oli aivan järkyttävän jäätävää. Porukan urheimmat uskalsivat pulahtaa kylmään järveen, mutta itselleni riitti pelkkä kahluu matalan joen ylitse. Veden kylmyyteen kun ei auttanut edes kolmessakympissä huiteleva helle.

Virkistävä Lighting Lake

Chilliwack Lake on aina kylmä

Maanantain paluumatkalla kaupunkiin pysähdyimme vielä Hopessa ottamassa kuvat Jamie Davisin hinaamolla. Erikoishinaukseen erikoistunut yritys on tuttu Discovery Channelin tosi-televisiosarjasta Highway Thru Hell, jota kuvataan Hopen ympäristössä ja erityisesti keskimaahan johtavalla Coquihalla Highwaylla, joka on talviaikaan viheliäinen ajaa. Hinaamon pihalla seisoi nyttenkin useita romuttuneita kuorma-autoja, jotka ovat saattaneet päätyä myös itse televisiosarjaan.

Talven murjomia rekkoja

Kaksi viikkoamme vieraidemme kanssa olivatkin erittäin mukavaa aikaa ja onneksemme saimme nauttia vierailun alussa kauniista kelistä ennen kuin savu valtasi Vancouverin melkein kahden viikon ajaksi. Sekään ei kuitenkaan täysin pilannut pitkää viikonloppuamme vuoristossa ja jos jotain, teki se ainakin kokemuksesta ainutlaatuisen. Omalla tapaa vuoret näyttivät savun seassa myös kauniilta, mutta vuoristossa normaalisti vallitseva raikas vuoristoilma jäi tällä kertaa vain haaveeksi.

Kesän ensimmäisten vieraiden perään saimme luoksemme vielä toiset vieraat vain muutamaa viikkoa myöhemmin syyskuun alussa, mistä tulee olemaan mukava kirjoittaa tulevassa päivityksessä.