Jatkoa täältä. Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.
Liekö johtunut tiukasta aikataulustamme, mutta mielikuva Adelaidesta jäi hieman tylsäksi. Kaupungista lähtee mutkitteleva pikkutie yli Mount Lofty Rangesin kukkuloiden läheiselle Barossa Valleyn viinialueelle. Seutu on hyvin suosittu päiväretkikohde Adelaidesta käsin ja varsinkin viinin ystäville seudun kymmenet viinikellarit ovat oikea keidas. Alueen maasto on kauniisti kumpuilevaa ja pienet tiet kulkevat maalaiskylien halki. Maisemat ovat kauniit ja päivän keli oli mitä parhain niistä nauttimiseen.
Kaunis Barossa Valley
Barossa Valleyn näkee sangen kattavasti kun seuraa ensiksi tietä B10 ja paluumatka sujuu mukavasti A20:ta pitkin takaisin Adelaideen Ajomatka on vähän alta 200 kilometriä eli sopiva päivämatkaksi. Vehreiden niittyjen sekä viiniköynnösten lisäksi varsinaisia nähtävyyksiä ei kuitenkaan ole, joskin pienessä Gumerachan kylässä paikallisen leluverstaan kylkeen on rakennettu The Big Rocking Horse joka on maailman suurin keinuhevonen.
Maailman suurin keinuhevonen
Barossa Valleyssä loistava ruokapaikka on Angastonin kylässä sijaitseva kuuluisa 40’s Cafe niminen pizzeria. Kyseessä on monta kertaa Australian parhaaksi äänestetty pizzeria, joten kokeilimme pizzerian herkut matkan varrella. Maine on kiirinyt laajalle, sillä väkeä pienehkössä maaseutu pizzeriassa oli talon täydeltä. Pizza olikin aivan taivaallista, joskin palvelu oli väkijoukosta johtuen hieman hidasta. Täydellä vatsalla olikin hyvä jatkaa matkaa. 🙂
Palkittua pizzaa
Angastonista jatkoimme kohti pohjoista, jolloin viinitarhat jäivät nopeasti taaksemme ja maisemat vaihtuivat peltoaukeiksi. Claren pikkukaupungissa oli menossa jonkinlaiset markkinat, minkä vuoksi tienvarsi oli täynnä autoja. Se tuntui meistä erikoiselta ihmisryppäältä muuten niin hiljaisella seudulla.
Maaseutua Angastonin lähettyvillä
Crystal Brookin kohdalla, noin 200 kilometriä Adelaidesta pohjoiseen, yhdyimme koko Australian ympäri kulkevalle rengastie A1:lle. Sitä pohjoiseen ajaessamme myös vehreät pellot alkoivat kadota ja maisemat korvautua kuivalla heinikolla. Iltapäivästä saavutimme yöpymispaikaksi suunnitellun Port Augustan kaupungin, joka on reilun 13 000 asukkaan koti ja eteläinen portti Outbackiin.
Kaupunki sijaitsee Spencerinlahden pohjukassa ja on Outbackia halkovan Stuart Highwayn sekä kohti länsirannikolla sijaitsevaa Perthiä johtavan Eyre Highwayn risteyskohta. Myös mantereen pohjois-eteläsuunnassa halkova Central Australian Railway kulkee kaupungin kautta. Radalla liikennöivä legendaarinen juna ”The Ghan”, joka pysähtyy kaupungissa kaksi kertaa viikossa.
Etäisyydet kaupungista ovat mykistäviä. Meidän reittimme kohti Alice Springsiä olisi 1221 kilometriä kuumaa aavikko erämaata. The Ghanin kyydissä matka olisi samaa luokkaa, mutta pohjoisrannikolla sijaitsevaan Darwiniin saisi jo körötellä 2979 kilometriä ja 48 tuntia Adelaidesta mitattuna. Lännessä sijaitsevaan Perthiin matkaa olisi 2391 kilometriä, jonka varrella sijaitsee myös Nullaborin tasangon halkova maailman pisin viivasuora tieosuus, pituudeltaan huikeat 146,6km. Huimia lukemia olisi siis edessä kaikkialle suuntaavalle matkaajalle, mutta ennen matkamme jatkumista keräisimme voimia vielä yön yli Port Augustassa.
Pitkä matka kaikkialle
Keli Port Augustassa oli tuulahdus Outbackista. Adelaiden pilvinen +15 astetta ja oli vaihtunut Port Augustan +25 asteen auringonpaisteeseen. Pikkukaupunki on rakennettu hujan hajan ja etäisyydet kaupungin sisällä ovat sangen pitkiä. Asutus kuitenkin keskittyy yhden päätien läheisyyteen, jonka varrelta löytyy kaikki tarvittava. Illalliseksi söimme burgerit Hungry Jack’sissa, joka on Burger Kingin nimi Australiassa. Siinä syödessämme hämmästelimme ohi ajavia pitkiä kuorma-autoja, jotka olivat joko juuri ylittäneet Outbackin tai lähdössä sen ylitykseen. Seuraavana aamuna alkava matkamme halki hiekkaerämaan mielessämme tankkasimme sekä itsemme että myös automme täyteen.
Tien päällä on pysyttävä tarkkana
Yö meni levollisissa tunnelmissa, vaikka Outbackin osuutta olikin odotettu hieman jännittynein tunnelmin. Mietimme Outbackin valtavia etäisyyksiä ja siitä miten olisimme tien päällä pitkiä aikoja yksi. Mitä jos bensa loppuisi? Mitä jos sattuisi haaveri keskellä kuumaa erämaata? Mitä jos joku joukkio pysäyttäisi meidät erämaassa ja ryöstäisi auton sekä tavarat? Netissä meinaan riittää monenlaista sattumusta luettavaksi. Fiiliksiä ei myöskään kohottaneet varoitukset siitä, että turisteja kuolee vuosittain auton hajottua tai bensan ja veden loputtua. Ymmärsimme toki, että nämä varoitukset kohdistuivat päätieltä sivuun poikkeaville ja pieniä erämaateitä ajaville, mutta emme voineet olla ainakin pienesti ajattelematta asiaa matkaan lähtiessämme. 😮
Kolmen päivän ajomatka halki erämaan
Port Augustan kaupunki päättyy kuin seinään ja viimeisen talon jälkeen tien laidassa on vain muutama varoituskyltti. Ensinnä varoitetaan tiellä liikkuvista monenlaisista eläimistä ja toisena tiellä liikkuvista maantiejunista (eng. road train) eli valtavista monen perävaunun kuorma-autoyhdistelmistä. Sitten edessä on vain maantie halki hiekkaisen pensasmaaston.
Maantiet Outbackin halki ovat erittäin suoria ja muita autoja näkee harvakseltaan, joten ajaminen on erittäin helppoa. Auton vakionopeussäätimen voi asettaa nopeusrajoituksen mukaisesti 110 km/h lukemaan, minkä jälkeen jalat voi täysin vapauttaa polkimilta ja antaa mennä. Matka etenee matkamittarilla tarkastellen nopeasti, mutta koska virikkeitä on vähän, on syytä pysyä virkeänä. Radiosignaali loppuu noin 50 kilometrin jälkeen, koska tien varrella ei ole vahvistinantenneja. Myös kännykkäverkko katoaa seuraavaksi tuhanneksi kilometriksi (vuoden 2009 tilanne), joten yhteyttä ulkomaailmaan ei pidetä ilman satelliittipuhelimen kaltaisia laitteita. Radion puutteen voi korvata ostamalla matkaan CD-levyjä, minkä teimme Port Augustassa. Matka on silti pitkä ja ehdimmekin kuunnella kaikki kuusi CD-levyämme ympäri noin kuusi kertaa. 🙄
Tien päällä ehtii kuunnella musiikkia
Stuart Highwayn alkumatkan maisemat ovat lähinnä punertavaa hiekkaa, heinikkoa sekä pieniä puun käkkäriä. Maisemissa on pientä vaihtelua pienesti kumpuilevasta melkein täysin tasaisiin alueisiin. Noin sadan kilometrin ajomatkan jälkeen maantie halkoo erittäin kuivan alueen, jossa hiekassa kasvaa vain pieniä heinätuppoja. Etäällä kuumassa erämaassa loistavat valkoisena suuret suolajärvet, jotka ovat suurimman osan ajasta täysin kuivia. Keskellä tyhjyyttäkin on elämää, sillä näimme tien vierellä lauman emuja, jotka jotenkin selviät tässä armottomassa ympäristössä.
Kuivia suolajärviä
Maisemat olivat meistä todella sykähdyttävät ja parhaimmillaan yksinäisyyden tunne on huikea. Todellisuudessa ainakaan päätie Stuart Highwayllä ei ole täysin yksin, sillä autoja ja kuorma-autoja tulee vastaan noin 10-20 minuutin välein. Silti ruuhkaan ei tarvitse pelätä törmäävänsä missään vaiheessa.
Maantiejuna pyyhältää
Ensimmäinen asutus Port Augustan jälkeen sijaitsee 172 kilometrin päässä Pimbassa. Pimbassa sijaitsee kuitenkin vain huoltoasema, mutta kahdeksan kilometriä sivutietä erämaahan sijaitsisi Woomeran 400 asukkaan kylä. Emme poikenneet siellä, mutta kerrottakoon että Woomera oli aikoinaan jopa 4000 asukkaan pikkukaupunki. Woomerassa toimi 60-luvulta alkaen Australian puolustusvoimien rakettiteknologian tutkimus- ja testauskeskus, jonka toiminta tosin kuihtui vuosituhannen vaihteessa. Kylään on täysi pääsy, mutta siellä olevan nähtävän määrästä en osaa sanoa. Syrjäisessä paikassa on toiminut myös pakolaisten vastaanottokeskus, joka tosin suljettiin vuonna 2003.
Erämaassakin on elämää
Outbackissa ajettaessa polttoaineen riittävyydestä on tärkeää huolehtia, sillä huoltoasemia on todella harvassa. Stuart Highwayllä huoltoasemia on sangen hyvin noin 150-250 kilometrin välein, mutta pienemmillä teillä väli saattaa olla jopa 800-1000 kilometriä. Näin ollen jokaisella kohdalle sattuvalla huoltoasemalla on syytä tankata varmuuden vuoksi tankki täyteen. Aavikkoteillä mukana pitää kuljettaa myös polttoainekanistereita, koska huoltoasemia ei ole.
Huoltoasemien kohdalla on syytä pysähtyä
Australiassa huoltoasemia kutsutaan nimellä Roadhouse ja yleensä ne ovat pienten asumusten keskuksia. Pimban jälkeen seuraava huoltoasema sijaitsee sijaitsee Glendambossa, vain 112 kilometrin ajomatkan jälkeen. Asema on vanha ja nuhjuinen paikka, mutta sieltä löytyvät kaikki peruspalvelut, mukaanlukien majoitusta. On kuitenkin turha odottaa parempaa kuin yhden tai kahden tähden tasoa, mutta paikat ajavat kyllä asiansa.
Päivä oli kivunnut jo puolipäivän tienoille, joten ruokailimme Glendambossa. Huoltoasemien ruokalistat muodostuvat lähinnä grilliruoasta ja sisältävät hampurilaisen kaltaista perusruokaa. Annokset ovat isoja ja niiden hinta ei ole päätä huimaava. Polttoaine puolestaan on huomattavasti isoja kaupunkeja kalliimpaa ja mitä syrjempänä ollaan, sitä kalliimmaksi se muuttuu. Valinnan varaa ei kuitenkaan ole, joten pyydetty hinta on maksettava mukisematta. Luottokortit toimivat sangen hyvin melkein kaikkialla Outbackissa ja internet-yhteyskin löytyy muutamalta asemalta (vuonna 2009).
Huoltokeidas keskellä Outbackia
Glendambossa näimme myös pitkiä maantiejunia. Kuorma-auton nuppi ja kaksi perävaunua ovat yleinen näky Australiassa ja niitä näkee suurkaupungeissakin. Glendambossa pihaan ajoi kuitenkin ensiksi kolmea säiliövaunua vetävä kuorma-auto ja pian sen jälkeen miehekäs, peräti 16-akselinen kolmen perävaunun yhdistelmä. On siinä kyllä pituutta, kun sellainen kurvaa huoltoaseman pihaan! Maantiejunien ohitus tien päällä vaatii keskittymistä ja ohitukseen käytettävällä suoralla on syytä olla mittaa toista kilometriä. Pituudestaan huolimatta kuorma-autot nimittäin painavat kepeästi reilua satasta, joten ohitus kestää jonkin aikaa.
Erämaakaravaanin kyydissä kulkee mitä tahansa
Glendambosta edessä on 250 kilometrin etappi ennen Coober Pedyyn saapumista. Matka on pitkä sekä tylsä, ja ainoina ihmetyksen aiheena toimivat pyöräilijä sekä aurinkoenergialla kulkeva vekotin. Pyöräilijöitä näimme Outbackin keskellä muutamaankin otteeseen, mikä oli pieni yllätys. Kun asutuksen välillä on 250 kilometriä, saa siinä raahata mukanaan melkoista määrää vettä ja varustetta, sekä viettää matkalla ainakin muutaman yön maastossa yöpyen. Siksi olikin kumma, miten kevyellä varustuksella osa pyöräilijöistä oli matkassa.
Kaukana kotoa
Hieman ennen Coober Pedyä koimme tiellä pienen vaaratilanteen. Ajoimme kaikessa rauhassa tasaista 110 km/h vauhtia vakionopeussäätimen varassa ja jossain vaiheessa horisontissa alkoi näkyä maasturin silhuetti, jota saavutimme nopeasti. Ajattelimme ohittavamme auton sen hetkisellä suoralla vain ohi pyyhkäisten, mutta emme havainneet, että maasturi ajoi hiljaa sen edessä erittäin hitaasti kulkevan aurinkoauton takia. Ja kuin sattumalta, näiden oli tarkoitus kääntyä juuri sillä kohtaa tietä tien toisella puolella olevalle levennykselle! Meidän pitikin jarruttaa melkoisesti, että saimme auton pysähtymään. Niin se vain voi kolari sattua keskellä ei mitäänkin… 😯
Petollisesti hiipivä aurinkoauto
Coober Pedyä lähestyttäessä maasto muuttuu jälleen erittäin kuivaksi ja melkein pelkäksi hiekkaerämaaksi. Lähemmäs tultaessa kyltit myös varoittavat kuopista maastossa ja horisontin täyttävätkin omituiset hiekkakeot. Coober Pedy sijaitsee 846 kilometriä Adelaidesta pohjoiseen, melkein puolimatkassa Alice Springsiin. Kaupungissa on hieman alta 2000 asukasta ja erikoiseksi kaupungin tekee, että suurin osa asukkaista asuu maan alla.
Opaali tuo ihmiset Coober Pedyyn
Syy on siinä, että Coober Pedyn kaivoskaupunki sijaitsee erittäin kuumalla ja kuivalla alueella. Keskimääräiset päivälämpötilat ovat kuukaudesta riippuen 19-36 astetta ja yli 45 asteen helteitä saattaa olla viitenä kuumimpana kuukautena. Kaupungin lämpöennätys on 47,8 astetta ja keskimääräinen sademäärä koko vuonna vain 156 millimetriä. Kaikkein kuivimpina kuukausina vettä sataa vain sataa vain kuutisen millimetriä! Kaupungin ensimmäinen puu koskaan olikin metalliromusta hitsattu puu, joka seisoo edelleen kukkulan huipulla. Sittemmin keinokastelulla on saatu kylään on pientä vehreyttä, mutta vesi on edelleen erittäin kallista, sillä se pumpataan kymmenien kilometrien päästä.
Coober Pedyssä ei juuri satele
Mikä sitten on saanut perustamaan kylän näin kuivalle seudulle? Vastaus on Australian kansalliskivi opaali, josta maa tuottaa peräti 97% koko maailman tuotannosta. Tästä noin 80% tulee juurikin Coober Pedystä, mihin värikkäästi kimaltelevan jalokiven etsintä on houkutellut vuosikymmenien saatossa valtavasti onnenonkijoita harjoittamaan kaivostoimintaa. Tämä onkin tehnyt Coober Pedystä melko kansainvälisen kaupungin, sillä 2000 asukkaan joukossa on yli 30 kansallisuutta.
Kaivoskaupunki aavikolla
Vielä nykyäänkin kaivostoiminta alueella on pitkälti yksittäisten mainareiden tai näiden yhteistyön tulosta. Kuka tahansa voi ostaa itselleen pienen palan ympäröivää erämaata ja alkaa vain kaivamaan. Juuri tästä syntyvät Coober Pedyä kymmenien kilometrien säteellä ympäröivät kymmenettuhannet aavemaiset hiekkakeot. Keot syntyvät siitä, kun maahan porataan reikä, josta maa-aines imetään pumpulla maanpinnalle kekoon. Keosta yritetään sitten seuloa opaalin palasia. Työ on alkeellista, mutta äkkirikastumisen toivo pitää sadat ihmiset yrittämässä. Rikkaaksi opaali on kuitenkin tehnyt vain harvan, mutta moni elättää silti itsensä pienillä löydöksillä.
Arvokivien etsintää
Coober Pedyä ei voi sanoa kauniiksi paikaksi, mutta kiintoisa se on. Kylä on nuhjuinen ja ränsistynyt. Talot ovat hujan hajan ja katuverkko muodostuu epämääräisistä hiekkateistä. Keskustassa on muutama kauppa, huoltoasema, pankki ja muut peruspalvelut, sekä muutamia majoituspaikkoja. Asuintalot on aidattu karusti aaltopelleillä hiekkamyrkyjä vastaan ja pihoilla ei ole juuri vehreyttä. Kivipiha on suuressa suosiossa. Ankara ilmasto onkin saanut suurimman osan ihmisistä rakentamaan talonsa kukkuloiden rinteisiin, joihin on louhittu maanalaisia tiloja. Maan alla on tasaisen viileää ympäri vuoden, minkä vuoksi osa asumuksista sijaitsee jopa kokonaan maan sisässä.
Tähän ei auta edes maataloustuet
Coober Pedyn majoitustarjonta on melko alkeellista, mutta kylästä löytyy myös yksi korkeatasoinen majapaikka nimeltä Desert Cave Hotel. Huone hotellissa maksoi 118 euroa yöltä eli on sangen kallis, mutta pääsimmepä yöpymään hienossa huoneessa kallion sisällä. Huoneessa oli tasaisen viileä ulkona olevasta 30 asteen helteestä huolimatta ja täysin ilman ilmastointia. Naapurihuoneiden metelistäkään ei maan alla tarvitse huolehtia, sillä pari metriä kalliota imee kyllä kaiken äänen. Hotellikompleksi on todella laadukas ja sen tiloista löytyy myös loistava museo Coober Pedyn historiasta. Hotellilta löytyy myös loistava ravintola sekä ulkouima-allas. Altaan vesi tosin oli niin kylmää, ettei sinne meinannut uskaltaa mennä edes +33 asteen helteestä huolimatta.
Viileä majoitus maanalla
Kirjaimellisesti virkistävän uinnin jälkeen ajelimme hieman kaupungilla. Melkein jokaisen kadun kiertäminen ei ole kummoinenkaan suoritus, joten paikat tuli kierrettyä melko perusteellisesti. Kiintoisasti alueella on kuvattu monia tieteiselokuvia, kuten Mad Max 3, Pitch Black sekä avaruuselokuva Red Planet. Muistona on nähtävissä kaikenlaista elokuvaroinaa ja jopa iso avaruusaluksen kappale löytyy erään talon pihasta! Eräällä kukkulalla sijaitsee myös The Big Winch eli maailman suurin vinssi, joka oli kolmas matkalla näkemämme ”iso asia”. Tien vieressä seisoi myös hylättynä ehta itäsaksalainen Trabant, joka lienee kulkeutunut sinne asti jonkun saksalaisen mukana. Lukemamme mukaan alueella asuu monia saksasta tulleita ihmisiä ja kuulimmekin saksaa hotellimme luona.
Hylätty avaruusalus
Paikallisia nähtävyyksiä
Auringonlaskut ovat Outbackissa komeita ja päivämme päättyikin upeaan auringonlaskuun hieman kylän ulkopuolella.
Erämaan auringonlaskut ovat upeita
Seuraavana aamuna oli jälleen pakattava kimpsumme ja kampsumme, ja suunnattava tien päälle. Ennen seuraavaa pysähdyspaikkaa 235 kilometrin päässä Marlassa, ylitimme kuuluisan Dingo Fencen. Dingo eli australianvillikoira, on lähinnä Australiassa elävä suden ❗ alalaji. Villikoiramainen dingo aiheuttaa ongelmia lampaankasvattajille, minkä johdosta 1880-luvulla rakennettiin itärannikon Queenslandista suunnilleen Australian etelärannikon keskikohdille yltävä yhtenäinen aita, jotta dingot saataisiin pidettyä poissa Kaakkois-Australian vehreiltä karjan- ja lampaankasvatusalueilta. Peräti 5614 kilometrin mittainen yhtenäinen aita on yksi maailman pisimpiä rakennelmia ja jää toiseksi vain Kiinan muurille. Toki kyseessä on vain simppeli aita, mutta lukema on silti huimaava. Aidan läpäistäkseen ei kuitenkaan tarvitse pysähtyä, sillä teiden kohdilla aita ylittää tien säleikkönä, jota eläimet eivät osaa ylittää. Itse dingoja näimme kahteen otteeseen reissullamme, mistä lisää myöhemmin.
Maailman pisin aitaus
Marlan roadhouselta on noin 160 kilometriä Etelä-Australian ja Pohjoisterritorion osavaltiorajalle. Rajalla ei tietenkään ole mitään muodollisuuksia, mutta nopeusrajoitus erämaan teillä nousee 130 km/h lukemaan, mikä on melkoisen hulppea sallittu etenemisnopeus kaksikaistaisella asvalttitiellä. Mainittakoon tässä kohdin, että Stuart Highway asvaltoitiin kokonaan vasta vuonna 1987, jota ennen se oli vain pahainen hiekkatie. Asvaltoinnilla on ollut suuri vaikutus liikkumisen helpottamiseen ja turismin ulottumiseen tien varrelle, sekä nykyisten ajonopeuksien mahdollistamiseksi.
Osavaltioiden rajalla
Rajan lähellä Kulgerassa on jälleen huoltoasema, mutta tällä kertaa emme pysähtyneet tankkaamaan. Matkaa yöpaikka Erldundaan kun oli enää vaivaiset 100 kilometriä. Erldunda on risteysasema, jossa Stuart Highwayltä haarautuu tie lähteen. Lasseter Highwayna tunnettyu maantie johtaa Ulurulle (260 kilometriä), Stuart Highwayn jatkaessa jatkaessa Alice Springsiin noin 200 kilometrin päässä. Erldundaan päästessämme olimme taittaneet kahdessa päivässä yli tuhannen kilometrin ajomatkan Port Augustasta ja yhteensä olimme tulleet noin 2400 kilometriä Melbournesta. Australian maantieteellinen keskipiste sijaitsee lähellä Erlundaa, joskin tieverkoston ulkopuolella.
Vielä on matkaa jäljellä
Erldundan roadhouse osoittautui hyväksi yöpaikaksi, sillä tarjolla olevat mökit olivat siistejä ja ilmastoituja. Ravintolasta sai tyypillistä huoltoasemaruokaa ja leirintäalueen luona oli nähtävissä pieniä emuja sekä kenguruita. Alueen eläimet ovat luonnosta löydettyjä loukkaantuneita yksilöitä, jotka on otettu hoitoon sekä turistien ihmeteltäväksi.
Erlunda oli hyvä yöpaikka
Illasta huomiomme kiinnittivät kaksi maantiejunaa, jotka pysähtyivät Erldundaan yöpymään. Ensimmäinen säiliöauto oli 16-akselinen ja kolmiperävaunuinen ja toinen peräti 19-akselinen ja neliperävaunuinen! Tämä oli pisin näkemämme rekka, vaikka erikoisajossa Australiasta löytyy vielä tätäkin pidempiä kokonaisuuksia. Sisäinen pikkupoikani oli kyllä innoissaan, kun katsoin miten kaksi valtavaa kuorma-autoa laittoivat itsensä parkkiin tien varteen. Siinä sitä oli yhteensä sellaiset 140 metriä kuorma-autoa pysäköitynä!! 😀
Maantiejunat yöparkissa
Yö meni hyvin, mitä nyt pientä jännitystä toi huoneen ovessa ollut lappu: ”Meneillään on käärmekausi, joten pidä huoneen ovi kiinni poissaollessasi.”. Ei tieto päivällä meitä vaivannut, mutta yöllä Niina ei saanut unta, kun kuvitteli käärmeen luikerrelleen sängyn alle. Ei siinä auttanut kuin katsoa sängyn alle, ennen kuin mielenrauha oli palautettu.
Aamusta jatkoimme kohti länttä pitkin Lasseter Highwaytä, joka on yhtä tylsä maantie kuin Stuart Highwaykin. Tien varrella on tasan yksi huoltoasema ennen Yularaa, mutta meidän ei tarvinnut siinä tankata. Hieman huoltoaseman jälkeen oli muistutus siitä, että on Outbackissakin on syytä olla tarkkana. Vaikka paikallinen liikenne onkin pitkäveteistä ja tapahtumaköyhää, voi onnettomuus yllättää. Tien laidassa oli nimittäin pahasti kolaroitu pakettiauto, joka oli selvästi törmännyt johonkin isoon eläimeen. Todennäköisesti auto on törmännyt joko isoon kenguruun tai sitten Outbackissa laiduntavaan lehmään. Uskomatonta kyllä, mutta pitkin poikin erämaata laiduntaa lihakarjaa. Meille tosin jäi mysteeriksi miten kannattavaa laiduntaminen mahtaa olla, sillä kaikki näkemämme lehmät olivat laihoja. 😐
Erämaateilläkin on vaaransa
Vapaana laiduntava karja muodostaa liikenteelle vaaran, sillä varsinkin pimeällä tien varressa seisovat eläimet tuppaavat jäädä autojen alle. Kuolleita kenguruita ja lehmiä näkyykin paljon matkan varrella. Muutaman kerran näimme myös Australian suurimman päiväpetolintu kiilapyrstökotkan ruokailemassa tuoreen raadon äärellä. Kyseessä on todella iso lintu, jonka siipien kärkiväli voi olla jopa 2,3 metriä. Linnun kanssa ei siis kannata haastaa riitaa.
Kotkalla on herkkupäivä
Kolmen ajopäivän jälkeen saavutimme iltapäivästä lopulta Keski-Australian myyttisen Ulurun, jonka tunnelmista sekä matkamme viimeisistä päivistä vielä viimeisessä matkakertomuksessa.
Seuraavaan osaan tästä. Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.
