Kuten Suomessa, myös Saksassa on tosi-tv ollut koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen ilmiö televisiomaailmassa. Samat kansainväliset formaatit, kuten Big Brother, Germany’s Next Topmodel (Mallikoulu), Deutschland sucht den Superstar (Idols), Popstars ja Let’s Dance (Tanssii Tähtien Kanssa), pyörivät täälläkin pääasiassa kahden suuren kaupallisen kanavajätin Pro7 ja RTL toimesta. Erityisen vakiintunut kanavapaikka on Pro7:llä torstai-ilta kello 20:00 jälkeen, jolla pyörii eri vuodenaikoina eri sarja. Nyt syksyn aikana paikalla on pyörinyt Popstarsin 9. tuotantokausi, jossa LaViVe nimiseen yhtyeeseen on etsitty jäseniä. Ohjelmaan liittyen kerroinkin taannoin, miten satuimme näkemään yhden ohjelman juontajista työpaikkamme lähellä.
Itse en jaksa näitä tosi-tv sarjoja paljoa katsella, mutta Niina tuppaa seuraamaan muutamia, joten itsekin altistun niille taustamelun muodossa. Niina vetoaa kyseessä olevan saksankielen opiskelun, mutta itse en ihan tätä selitystä enää viidentenä vuotena usko.
Niin tai näin, vuosien varrella on tullut kiinnitettyä huomiota, miten ärsyttäviksi sarjat ovatkaan muuttuneet ja miten ylikaupallisia niistä on tullut. Tämän viikon torstaina päättynyt Popstars meni varmaan pisimmälle tähän mennessä, sillä nelihenkisen bändin valintaan tarvittiin peräti neljä finaalilähetystä. Jokaisessa lähetyksessä valittiin puhelinäänetyksellä yksi henkilö bändiin sekä yksi finalisti ulos kilpailusta. Viimeisessä neljännessä finaalissa homma meni vielä potenssiin kolme, kun jäljellä olleista neljästä finalistista äänestettiin yksi kerrallaan joku pois erillisillä puhelinäänestyksillä kaksi ja puolituntisen megalähetyksen aikana. Puhelinäänestyksestä saatavat tulot siis todellakin maksimoitiin, kun katsojat soittivat oman suosikkinsa puolesta kolmeen kertaan. Lisäksi katsojan ajan tuhlaaminen varmistettiin tällä täysin turhalla ohjelma-ajan pidentämisellä.
Ja se jännityksen kasvattaminen jokaisen pudotettavan kohdalla… Finalistit patsastelivat lavalla vierekkäin, juontajan vuorotellen ottaessa yhden kilpailijan valokeilaan. Annettiin hetki jännitystä kohottavia kommentteja ja sitten… takaisin jonoon päätöstä odottamaan. Ei, vielä ei voinut hänen tulostaan kertoa, vaan showta piti pitkittää ja pitkittää! Homma oli niin hidasta, että tässä vaiheessa ehti käydä suihkussa, ja silti finalistit seisoivat edelleen samassa rivissä odottamassa tietoa pudotettavasta! Ja joka välissä iski ruudulle varoittamatta lyhyitä 30 sekunnin mainos-inserttejä sekä mainostajien logoja.
Voi huoh, millaista katsojan aliarvioimista ja kaupallisuuden ylikorostamista!! Voittekin hyvin kuvitella, että itselleni on se ja sama kuka voittaa, tai kuka edes kilpailee näissä kisoissa, sillä itse en yksinkertaisesti jaksa katsoa ohjelmaa, missä tasaisin väliajoin ei tapahdu kymmeneen minuuttiin muuta kuin, että kamerat zoomailevat aivan naamassa kiinni pienen pieniä tunteen osoituksia etsien.
Jos jostain pitää näitä roskasarjoja kehua, niin tuotantoarvot ovat Saksan versioissa korkeat. Yleensä sarjoissa lähdetään aina heti alkukierrosten jälkeen maailmalle, jossa kilpailijat asuvat hienosti ja tapaavat oikeita starboja. Ja kyseessä on oikeita megatähtiä, kuten Popstarsin nyt päättyneellä tuotantokaudella puolitoista jaksoa vieraillut Robbie Williams, jonka kanssa lauleskeltiin ja naureskeltiin. Musiikkishowssa myös vieraili finaalilähetyksissä esiintymässä monia muitakin tunnettuja pop-tähtiä, todennäköisesti hyvän tilin pienestä puffista tehden. Ja ei pidä unohtaman myöskään juontajia, jotka täkäläisissä sarjoissa ovat monesti maailmalla erittäin menestyneitä. Esimerkiksi paikallista Mallikoulua pyörittää supermalli Heidi Klum.
Niin tai näin tosi-tv on television rasittavin formaatti, enkä liene ainoa mielipiteessäni. Kuitenkin senkin rasittavuus on vain kasvamaan päin, kun katsojia aliarvioidaan entistä pahemmin. Vai mitä muuta on näiden ohjelmien tauoilla olevat kysymykset showsta tyyliin ”Missä kaupungissa sijaitsee jaksossa nähty Vapaudenpatsas? a) New Yorkissa vaiko b) Berliinissä”!!
