Retki kylmän sodan viimeiselle rajalle

Jatkoa täältä. Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.

Suurin syy Etelä-Korean viikollemme oli tietenkin Korean niemimaan poliittinen tilanne, joka on tämän tästä otsikoissa ja siksi erittäin kiehtova. Jotta nykytilanteen monimutkaisuutta voisi ymmärtää, on syytä hieman kerrata Koreoiden lähihistoriaa. Vuosisatoja sangen yhtenäisenä pysynyt Korea päätyi vuonna 1910 Japanin ja Venäjän välisen sodan päätteeksi osaksi Japanin imperiumia. Japanilaismiehitystä kesti 35 vuotta aina Japanin tappioon toisessa maailmansodassa vuonna 1945. Sodan päätyttyä Neuvostoliitto ja Yhdysvallat sopivat keskenään (korealaisten vastustuksesta huolimatta), että maat miehittävät niemimaata 38. leveyspiirin eri puolilla aina siihen saakka, kunnes maalle saataisiin uusi hallitus.

This post is also available in English.

Vuonna 1947 Yhdistyneet Kansakunnat eli YK esitti, että maassa järjestettäisiin vaalit, mutta pohjoisen vastustuksesta vaalit päädyttiin järjestämään vain etelässä. Vaalien tuloksena Korean itsenäinen tasavalta (Etelä-Korea) julistettiin syntyneeksi. Vastauksena tähän sissijohtaja Kim Il-Sungin johtama kommunistiryhmä kaappasi vallan pohjoisessa, mistä sai alkunsa Korean demokraattinen kansantasavalta (Pohjois-Korea). Ristiriitaisesti kuitenkin molemmat uudet valtiot julistivat koko niemimaan suvereenia hallintaa, mikä eskaloitui Korean sodaksi 25. kesäkuuta vuonna 1950, kun Il-Sung lähetti joukkonsa rajan yli etelään.

Kaksi päivää myöhemmin YK äänesti sotaan liittymisestä Etelä-Korean puolella ja yhteensä 16 maata (lähinnä Yhdysvallat ja Iso-Britania) lähettivät sotaan joukkojaan etelän puolelle. Yhdysvaltojen avun taustalla oli halu torpata kommunismin leviäminen koko niemimaalle sekä pitää sillanpääasemansa niemimaalla. Yhdysvalloilla oli myös suunnitelma hyökätä Pohjois-Korean kautta Kiinan puolelle ja nykykäsityksen mukaan Yhdysvaltojen joukot kävivätkin Kiinan puolella, mikä sai Kiinan liittymään sotaan Pohjois-Korean puolella. Myös Neuvostoliitto aseisti pohjoista koko sodan aikana, mutta sen joukot eivät osallistuneet itse sotatoimiin.

Ylivoimaisen vihollisen edessä Etelä-Korea ja YK joutuivat hitaasti perääntymään suunnilleen Busanin alueelle saakka, kunnes 27. heinäkuuta 1953 onnistuttiin sopimaan aselevosta Kiinan, Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen välillä 38. leveyspiirillä sijaitsevassa Panmunjomin kylässä. Etelä-Korea ei kuitenkaan osallistunut sopimukseen, sillä se ei hyväksynyt niemimaan jaon jatkamista. Näin ollen rauhansopimuksen sijaan kirjoitettiin vain aseleposopimus, mikä on tilanne vielä tänäkin päivänä ja Koreat ovat edelleenkin virallisesti sodassa keskenään. Aselepoa on kuitenkin kestänyt 57 vuotta, vaikkakin laukauksia on tuona aikana vaihdettu useaan otteeseen. Viime aikoina tilanne on ollut jälleen kiristymään päin ja vuonna 2009 Pohjois-Korea uhkaili jälleen sanoutuvansa irti koko aselevosta ”etelän viimeaikaisen provosoinnin johdosta”.

Aselevon linjaksi sovittiin suunnilleen 38. leveyspiirin tasolla kulkeva demilitarisoitu alue (Korean Demilitarized Zone, DMZ), minkä myötä Etelä-Korea sai jopa hieman enemmän maa-aluetta, kuin ennen Korean sotaa. DMZ on 248 kilometriä pitkä ja kauttaaltaan noin neljä kilometria leveä kaistale, jonka keskellä kulkee varsinaisena rajaviivana toimiva Military Demarcation Line (MDL). DMZ on maailman sotilaallisesti vartioiduin alue, jonka kummallakin puolella on jatkuvassa valmiudessa yli miljoona sotilasta. Sotilaat saavat partioida myös DMZ:n sisällä, mutta MDL:ää ei ole kellään lupa ylittää. Raja-alueella on ollut vuosien saatossa monia välikohtauksia, joissa on kuollut yli 500 Pohjois-Korean ja noin 50 Etelä-Korean sekä Yhdysvaltojen sotilasta.

Koreoiden demilitarisoitu raja

Maiden historia on siis vähintäänkin mutkikas, minkä vuoksi olimme hyvin kiinnostuneita vierailemaan alueella, sillä olisihan tämä poliittinen hulluus todistettava omin silmin. 😮 DMZ:n ulkorajalle on mahdollista matkustaa omatoimisestikin, mutta DMZ:n sisäpuolelle (jossa monet kiintoisat kohteet sijaitsevat), on mahdollista päästä vain osana järjestettyä retkeä. Erittäin suosittu on Yhdysvaltain armeijan sotilaiden hyvinvoinnista huolehtivan USO-organisaation retki, joka kattaa kaikki kiintoisimmat paikat. Retkellä oppaina toimivat myös itse DMZ:lle sijoitetut sotilaat ja se on käsittääkseni kaikkein halvin retki noin 50 euron hinnallaan (lokakuu 2010). Ongelmallista USO:n retkien kanssa kuitenkin on, että niitä järjestetään vain muutama viikossa ja ne saattavat peruuntua äkillisesti esimerkiksi sotaharjoitusten vuoksi, joista ei välttämättä ilmoiteta paljoakaan etukäteen.

Selailimme pitkään USO:n Koridoor nimisen palvelun sivuja, mutta valitettavasti heidän päivänsä sopineet ohjelmaamme. Onneksi DMZ:lle tekee retkiä myös muutama yksityinen matkanjärjestäjä, mutta joidenkin näiden sivuilta on hankala saada selville, mikä retki kattaa kaikki kiinnostavat kohteet raja-alueella. Lopulta päädyimme tourdmz nimiseen matkanjärjestäjään, jonka Combined tour / 3rd tunnel & Panmunjom retki kattaa kaikki DMZ:n kohteet noin 76 euron hintaan (lokakuu 2010).

Päivä alkoi aikaisin aamulla matkalla Euljiro 1-ganin metroasemalla sijaitsevalle Lotten hotellille. Sen kuudennessa kerroksessa sijaitsee tourdmz:n (ja monen muunkin matkanjärjestäjän) toimisto, jossa sähköpostivarauksen kanssa ilmoittaudutaan päivän retkelle. Retkelle oli tuona lauantaina paljon lähtijöitä ja meitä olikin kaksi bussilastillista. Toinen busseista oli varattu korealaisille ja toinen englantia puhuville. Bussissa saimme Niinan kanssa hyvät paikat etupenkiltä, jolta oli hyvä nähdä koko matkan ajan.

Nähtävää riittääkin ihan alkumatkasta saakka, sillä bussin kyydistä on hyvä saada käsitystä Etelä-Korean liikenteestä. Näkemämme perusteella paikallinen liikenne on erittäin tukkoista ja hyvin kaoottista. Kadut ovat leveitä ja niillä jopa 12 kaistaa, mutta silti ne ovat tännä autoja. On käsittämätöntä, miten liikenne voi olla näin tukkoista kaupungissa, jossa on kuitenkin yksi maailman laajimmista metroverkostoista. Ruuhkan vuoksi kaupungin keskustasta ulos pääseminen viekin aikaa ja vasta tunnin jälkeen ajoimme Freedom Highwayna tunnettua 12-kaistaista moottoritietä kohti pohjoista.

Valtavia risteysalueita Soulissa

Liikenne Freedom Highwayllä hiljenee huomattavasti Soulin ulkopuolella ja loppuu melkein tyystin yhä pohjoisemmas mentäessä. Liikenteen vähyydestä huolimatta tie on kuitenkin 8-kaistainen koko matkan rajalle saakka. Syy tähän on, että sotatilanteessa Etelä-Korean armeijan tarvitsee pystyä siirtämään nopeasti suuri määrä joukkoja pääkaupungin luota raja-alueelle. Leveä tie mahdollistaa saman myös viholliselle, minkä vuoksi moottoritien yllä onkin tasaisin väliajoin valtavia betonimöhkäleitä, jotka voidaan räjäyttää tien tukkeeksi vihollisen etenemistä hidastamaan. Lisäksi tien varrella on jatkuvasti panssariesteitä, jotka voidaan tarpeen tullen vetää nopeasti tielle. Tienvarsi on myös aidattu piikkilanka-aidoin ja miehitettyjä vartiotorneja on koko matkalta, mikä kertoo turistille, ettei nyt ajeta ihan tavallista moottoritietä.

Tyhjäksi käynyt Freedom Highway

Järjestelyt ymmärtää kun muistaa, että pääkaupunki Soul sijaitsee vain 60 kilometriä rajalta. Hyökkäyksen sattuessa ensimmäisen tunnin aikana voikin ehtiä tapahtua paljon, minkä vuoksi ennakkovalmisteluja pitää näin paljon olla ja tien varrella partioivien sotilaiden pitää olla jatkuvasti valmiudessa.

Panssariesteitä ja vartiotorneja Freedom Highwayn varrella

Freedom Highway päättyy Unification Bridgelle (huomaa tämän ja tätä seuraavien paikkojen ylevä nimeäminen 8)), jossa on ensimmäinen passintarkastus. Suomen passilla ei ole ongelmia päästä DMZ:lle, mutta joillekin maille on rajoituksia. Pohjois-Koreaan matkustaessa (mikä onnistuu vain Kiinasta käsin), passin maalla on vielä huomattavasti suurempi merkitys ja esimerkiksi leima Etelä-Korean puolelta voi evätä pääsyn maahan. Määräykset pohjoispuolella kuitenkin vaihtuvat jatkuvasti, joten kannattaa tarkastaa ennalta mikä on ”päivän politiikka”.

Kun kaikkien bussissa olevien passit on tarkastettu, pääsee bussi ajamaan yli pitkän Unification Bridgen. Silta on täynnä panssariesteitä, joten bussin pitää mutkitella eteenpäin päästäkseen. Silta on täynnä aktiivisia räjähteitä, joilla se voidaan tuhota hyökkäyksen hetkellä. Unification Bridgen ylitys toi meidät lähelle raja-aluetta, mutta ei kuitenkaan vielä itse DMZ:n sisälle. Päivän ensimmäinen kohteemme olisi niin kutsuttu kolmas hyökkäystunneli.

Kartta DMZ/Panmunjomin alueesta

Tunnelilla on kiintoisa tarina. Marraskuussa 1974 normaalilla partiolla ollut Etelä-Korean sotilaspartio kiinnitti huomiota, miten maassa olevasta pienestä reiästä nousi kummasti höyryä. Pian havainnon jälkeen, Pohjois-Korean puolelta ammuttiin kohti partiota. Kukaan ei loukkaantunut välikohtauksessa, mutta hommassa oli selvästi jotain salamyhkäistä. Aloitettiinkin tarkemmat tutkimukset, joissa paljastui, että höyry nousikin maanalaisesta tunnelista, joka ulottui noin kilometrin MDL:n ali etelän puolelle!

Tunnelin oli tarkoitus mahdollistaa joukkojen liikuttaminen rajan yli (tai oikeammin ali) hyökkäyksen hetkellä, mutta Pohjois-Korea väitti kivenkovaa, etteivät he olleet tehneet tunnelia. Hetken kuluttua tarina kuitenkin muuttui ja kyseessä olikin kuulemma vanhan eteläkorealaisen hiilikaivoksen tunnelista. Selitystä vastaan puhuivat kuitenkin tunnelin seinustojen räjähdysjäljet, jotka viestivät tunnelin rakentamisen tapahtuneen pohjoisesta päin. Tunneli kulkee myös paksussa graniittikalliossa, ilman merkkiäkään hiilestä. Hämäykseksi Pohjois-Korea oli jopa yrittänyt maalata osan seinustoista mustiksi, mutta bluffi oli silti päivänselvä.

Samanlaisia hyökkäystunneleita on tähän päivään mennessä löydetty pitkin DMZ:aa yhteensä neljä, joista viimeisin vuonna 1990. Niitä kuitenkin arvioidaan olevan peräti toistakymmentä, mutta muita ei ole laajoista etsinnöistä huolimatta löydetty. Kuuluisin on Panjumnomin liepeillä sijaitseva kolmas hyökkäystunneli, jonne turisteillakin on helppo pääsy. Myös toiseen ja neljänteen tunneliin on pääsy, mutta ne sijaitsevat toisaalla raja-alueella. Kolmannen tunnelin ulkopuolella turistia tervehtii värikäs DMZ teksti, sekä symbolinen patsas halkaistua palloa yhteen työntävistä hahmoista. Etelä-Korean rauhantahtoa yritetäänkin välittää vierailijoille voimakkaasti monin keinoin, kuten paikkojen rauhaa ja jälleenyhdistymistä kuvastavilla nimillä sekä useilla patsailla.

Patsaita kolmannen hyökkäystunnelin luona

Ennen tunneliin laskeutumista nähdään lyhyt kymmenen minuutin video Korean jaosta sekä tunneleiden löytymisestä. Sen jälkeen turistit kuljetetaan läpi pienen museon, jossa havainnoillistetaan DMZ:n aluetta kävijöille. Museon jälkeen rkennuksen ulkopuolella saadaan kypärät, koska tunneli on pieni ja siellä voi helposti lyödä päänsä. Maan alle mennään pelkästään turisteja varten rakennetulla sähköisellä kuljettimella pientä sivutunnelia pitkin. Myös tunnelissa kävely on käsittääkseni mahdolista joillain retkillä. Ennen kyytiin nousemista on myös mahdollista ottaa kuva itsestään läheisen piikkilanka-aidan luona, jossa kyltti varoittaa miinoista. Miinoja on varmasti alueella aivan valtavasti, mutta hieman epäilen että niitä olisi aivan selvän valokuvauspaikan vieressä.

Varoitus miinakentästä

Kypärä päähän ennen laskeutumista 3. hyökkäystunneliin

Kuljettimen kyydissä laskeudutaan hitaasti alas 73 metrin syvyydessä sijaitsevan hyökkäystunnelin päähän. Tunnelit eivät siis olleet avoimia etelän puolelta, vaan niiden oli tarkoitus olla melkein valmiita, jolloin ne voitaisiin puhkaista pohjoisen yllätyshyökkäuksen yhteydessä nopeasti. Alhaalla tunnelissa on hämärää ja kosteaa. Turistien on mahdollista kävellä parinsadan metrin matka ensimmäiselle kolmesta paksusta ovesta, jotka etelä on rakentanut tunnelin tukkiakseen. Oven ikkunasta näkee seuraavalle ovelle, jonka jälkeen kerrotaan olevan vielä yksi ovi, aivan MDL:n alapuolella. Pitääkseen pohjoiskorealaiset poissa tunnelista, viimeisen oven läpi kerrotaan johdettavan DMZ:n alueella olevien rakennusten viemärivesiä, jonka toivotaan hillitsevän haluja tunkeutua tunneliin. Likaista peliä siis.

Tunnelissa ei saa kuvata, sillä vaarana on, että nettiin laitettujen kuvien kautta Pohjois-Korean käsiin päätyisi tietoja puolustusrakennelmista tunnelissa. Paljon kuvattavaa ei tosin olisikaan, sillä kyseessä on kapea noin 2×2-metrinen tunneli, ei sen ihmeempää. Tunneli on kapea ja matala kävellä ja kypärä osuukin koko ajan kattoon. Onkin vaikea uskoa arvioita, joiden mukaan yhden tunnelin kautta voitaisiin hyökkäyksen hetkellä siirtää rajan ali jopa 30 000 sotilasta tunnissa. Ajoneuvoja tunneliin ei sentään mahtuisi.

Tunnelissa ei ole paljoa nähtävää, mutta koko kuvio sen ympärillä on hyvin mielenkiintoinen. Eteläkorealaiset oppaat muistavat myös näyttää kaikille turisteille tunnelin räjähdysjälkien suunnan sekä mustaksi maalatut seinät. Lisäksi huomautetaan, että tunneli kohoaa aavistuksen etelän suuntaan, mikä on tarkoituksellista veden johtamiseksi tunnelista pois. Kaikki nämä seikat tuodaan esille, jottei vierailijalle jää epäselväksi että tunneli on kaivettu pohjoisen toimesta, ei etelän. Muuten Pohjois-Korean propagandakoneisto voisi väittää tunneleiden olevan osa etelän rakentamaa propagandaa.

Takaisin ylhäällä nousimme bussiin, joka kuljettaa seuraavaksi läheiselle Doran näköalatasanteelle. Tältä aivan DMZ:n rajalla sijaitsevalta kukkulalta avautuu mahdollisuus nähdä neljä kilometriä leveälle DMZ:n alueelle sekä Pohjois-Korean puolelle. DMZ:n sisäpuolella sijaitsee vain kaksi kylää: etelässä Daeseong-dong ja pohjoisessa Kijong-dong. Daeseong-dong on aito noin 280 asukkaan kylä, jonka asukkaat nauttivat erikoisen sijaintinsa johdosta täydellisestä verovapaudesta sekä muun muassa vapautuksesta armeijasta. Kyse ei kuitenkaan ole mistään veroparatiisista, vaan asukkaiden pitää fyysisesti oleskella kylässä vähintään 240 päivää vuodessa. Asukkaat ovatkin aivan tavallisia pienviljelijöitä ja käsityöläisiä, mitkä nyt vain sattuvat asumaan sangen erikoisella maakaistaleella.

Tähyilyä DMZ:n kaistaleelle

Pohjoispuolen Kijong-dong näyttää päällisin puolin vauraalta kylältä. Kyse on kuitenkin rajalle rakennetusta kulissikylästä, jossa ei oikeasti asu ketään. Rakennukset ovat pelkkiä kulisseja ilman oikeita huoneita tai edes ikkunoita. Kuulemma ne on rakennettukin sellaiseen kulmaan, että ne näyttävät oikeilta vain Doran näköalatasanteelta katsottaessa. Illuusion ylläpitämiseksi kaupungissa liikkuu toisinaan myös ihmisiä muka normaaleissa huoltopuuhissa. Hämäyksen vuoksi rakennusten ikkunoihin sytytetään iltaisin myös valot.

Vuoteen 2004 saakka kaupunkiin oli asennettuna myös valtavat äänentoistolaitteet, jotka julistivat Pohjois-Korean ihanuutta ja kehoittivat eteläkorealaisia vain kävelemään rajan yli pohjoiseen. Kun tämän tehoksi osoittautui tasan nolla, muutettiin lähetys anti-länsimaalaiseksi. Tätä sitten huudatettiin kaiuttimista 20 tuntia päivässä etelän suuntaan. Ei ole tiedossa miksi kaiuttimista sittemmin luovuttiin, mutta on epäilty että syynä saattaa olla Pohjois-Korean paha sähköpula. Niin tai näin, kaiuttimien hiljeneminen on ollut onni raja-alueella työskenteleville.

Näköalatasanteelta näkee myös selvästi Saeseong-dongissa seisovan Etelä-Korean jättimäisen 98,4-metrisen lipputangon, jossa liehuu maan lippu uljaana. Pian sen rakentamisen jälkeen Pohjois-Korea vastasi rakentamalla omalle puolelleen suuremman, peräti 160-metrisen, maailman korkeimman lipputangon (sittemmin maailman neljänneksi korkein, 2015 päivitys). Sen huipulla liehuaa täten vieläkin komeammin valtava, peräti 270 kiloa painava Pohjois-Korean lippu.

Utuinen näkymä Kijong-dongiin (parempi kuva täällä)

Kaikki nämä ovat nähtävissä näköalatasanteelta omin silmin ja vielä lähemmäs näkee tasanteella olevien maksullisten kiikareiden avulla. Valitettavasti valokuvaa näistä kahdesta kylästä ei oikein saa, sillä näköalapaikalla ei saa kuvata vapaasti. Tasanteen sisäosaan on piirretty keltainen ”kuvausviiva”, jonka sisältä kaikki valokuvat tulee ottaa. Tällä halutaan ehkäistä, ettei valokuviin päädy etualan eteläpuolen rakennelmia, joista saattaisi olla pohjoiselle jotain hyötyä. Huolen toki ymmärtää, vaikka turistia tällainen hieman huvittaakin. Kieltoa vahditaan kuitenkin tiukasti ja muutaman sitä uhanneen turistin kamerasta tyhjennettiin välittömästi kuvat sotilaan toimesta.

Kuvaus sallittu vain ”kuvaus-viivan” takaa

Valokuvaukseen liittyen on syytä mainita, että DMZ:lle sallittavan kameran ominaisuuksille on rajoituksia. Kameran linssi ei saa mahdollistaa yli 100mm zoomausta, mitä myös valvotaan. En tiedä miten tarkasti kiinnitetään huomiota nykyisiin pienikokoisiin super-zoomilla varustettuihin pokkarikameroihin, mutta oma Canon EF 24-70mm f/2.8 L linssini kyllä kiinnitti huomiota ison kokonsa puolesta. Mutta koska lukema oli alle 100mm, ei asiassa ollut ongelmaa. Onneksi kuitenkin jätin suosiolla zoomi-putkeni hotellille, sillä sitä ei olisi voinut käyttää alueella alkuunkaan (jos sitä olisi edes saanut pitää mukanaan). Asiaa kannattaa siis ajatella etukäteen.

Näköalatasanteen jälkeen bussi kuljetti meidät Dorasan Stationille, joka on viimeinen juna-asema matkalla ennen DMZ:aa. Tämä Gyeongui Line nimellä tunnettu junayhteys oli aikoinaan Korean merkittävin, mutta niemimaan jaon myötä kaikki junaliikenne sillä loppui. Osana suhteiden parannusta yhteys kuitenkin kunnostettiin uudelleen niin, että vuonna 2007 ensimmäinen juna ylitti jälleen maiden välisen rajan. Liikenne on kuitenkin edelleen erittäin rajoitettua ja tämän hetkisen suhteiden kiristymisen myötä jälleen täysin seis. Mitään turistiliikennettä ei ole tiedossa tulevina aikoinakaan, vaan junayhteyden tarkoitus on toimia lähinnä symbolisena lähentymisen eleenä ja tavarajunien reittinä Kaesongin teollisuusalueelle.

Dorasanin asemalla

Kaesongin teollisuusalue sijaitsee noin kymmenen kilometriä Pohjois-Korean puolella, lähellä Kaesongin kaupunkia ja on vielä osoittain rakenteilla oleva teollisuuskeskus. Osana maiden välisen yhteistyön lisäämistä, aloitettiin vuonna 2003 rakentamaan lähinnä eteläkorealaisella rahalla suurta teollisuusaluetta Pohjois-Korean puolelle. Ajatuksena oli työllistää tuhansia pohjoiskorealaisia, mutta myös pieni määrä eteläkorealaisia, ja tuoda täten hieman hyvinvointia pohjoiseen. Ylevien tavoitteiden takana oli myös  raha, sillä Pohjois-Koreassa työvoiman hinta on puolet Kiinaa edullisempaa ja peräti 20 kertaa Etelä-Koreaa halvempaa. Työkustannukset tällä erikoisteollisuusalueella ovat siis melkein ilmaiset, minkä vuoksi siellä toimii useita eteläkorealaisia yrityksiä.

Teollisuusalue on jo osin käytössä ja se työllistää arviolta 40 000 ihmistä. Lukema on kuitenkin edelleen kaukana tavoitellusta peräti 725 000 työpaikasta. 😯 Alueella kuitenkin valmistetaan jo nyt muun muassa kenkiä, vaatteita ja kelloja. Kaikki tehtaiden raaka-aineet tuodaan etelästä (sähkö mukaan lukien) ja kaikki valmiit tuotteet myös palaavat junalla etelään. Projekti on kuitenkin ollut kohtuullinen menestys, vaikkakin viime vuosina sekin on ollut vastatuulessa, kun tiukentuneet välit ovat saaneet Pohjois-Korean venkoilemaan järjestelyjen kanssa.

Tällä hetkellä Dorasanin uudenaikainen juna-asema on siis täysin käyttämättömänä ja toimii ainoastaan turistien ihmettelyn aiheena. Optimistiset kyltit kuitenkin julistavat, että joku päivä siltä pääsee junalla Pjongjangiin ja Siperian rataa pitkin aina Eurooppaan saakka. Sinne on kuitenkin vielä piiiiitkä matka.

Kylttejä Pjongjangin suuntaan

Asemalla on myös valokuvia George W. Bushin vuonna 2002 tekemästä vierailusta Dorasanin asemalle. Bushin vierailu oli eteläkorealaisille osoitus Yhdysvaltojen tuesta, mutta samaan aikaan se oli myös jännitystä nostattanut tapahtuma. Bush oli nimittäin vain hieman aiemmin nimennyt Pohjois-Korean osaksi ”pahan akselia”, joten vierailun pelättiin huonontavan etelän ja pohjoisen välejä. Vierailu sujui kuitenkin ilman dramaa ja sen muistona asemalla on nähtävillä betoninen ratapalkki, johon Bush on kirjoittanut nimensä (kaveri osaa siis kirjoittaa!). Sen yhteydessä olevan valokuvan kuvakulma tarjoaa mahdollisuuden ottaa valokuva, jossa mukamas kättelee Bushin kanssa. Tämä onkin suosittu juttu turistien parissa. Turistien on myös mahdollista saada asemalta muistoleima, joka tulikin lyötyä muutamaan Euro-seteliin jonkun ihmeteltäväksi Euroopassa.

Georgen kättely sekä tämän nimikirjoitus ratapalkissa

Asemarakennusta tovin ihmeteltyämme nousimme jälleen bussiin, joka vei meidät lounaalle. Tourdmz:n pakettiin kuuluu kaikki päivän aikana tarvittava, joten ruokakin oli järjestetty läheisen kylän pieneen majataloon. Matalien pöytien äärellä söimme lattialla istuen miellyttävän korealaisen lounaan. Hassuna sattumana satuimme istumaan pöydässä, jossa vieressämme istui suomalainen tyttö. 😯 Kertomansa mukaan hän oli vaihto-opiskelemassa Soulissa ja oli tietenkin lähtenyt mielenkiinnosta retkelle. Oppaamme mukaan suomalaisia oli kuulemma ollut toinen, isompikin ryhmä vain viikkoa aiemmin, mikä selittynee Finnairin nykyisillä suorilla lennoilla Souliin. Niin sitä vaan voi törmätä suomalaisiin ihan missä tahansa…

Perikorealainen lounas lattialla istuen

Lounaan jälkeen palasimme DMZ:n läheisyyteen, Freedom Bridge nimiselle juna-sillalle. Silta sijaitsee samaisen Gyeongui Linen varrella, hieman ennen itse Dorasanin asemaa. Paikassa ei ole mitään sen ihmeellisempää ja se on lähinnä kauimmainen paikka jonne pääsee vapaasti ilman passintarkastusta. Alueella on suuri ravintolakeskus sekä jopa pieni tivoli, mikä tuntui meistä vähän oudolta. Jäätelöä syödessämme tutustuimme myös nähtävillä olevaan vanhaan Korean sodan jalkoihin jääneeseen veturinraatoon sekä infotauluihin siitä, millaisia hälytysjärjestelmiä DMZ:n aidoissa käytetään kulkijoiden havaitsemiseksi.

Freedom Bridge

Esimerkkiaita DMZ:lta

Tivolimeininkiä Freedom Bridgen luona

Sodassa kärsinyt veturinraato

Olimme jo nähneet valtavasti, mutta emme olleet astuneet vielä askeltakaan (hyökkäystunnelia lukuunottamatta) itse DMZ:n sisäpuolella. Se on kuitenkin alueen kaikkein mielenkiintoisin paikka ja se oli seuraavaksi tiedossa. Nousimme siis jälleen bussiimme, joka lähti ajamaan kohti DMZ:n rajaa. Matkalla bussi pysähtyi muutamalle armeijan tarkastuspisteelle, ennen kuin saavuimme Camp Bonifaksen sotilastukikohtaan. Siellä kyytiimme nousi eteläkorealainen sotilas, joka toimi oppaanamme koko Panmunjomin ja JSA:n (Joint Security Area) alueella. Tässä vaiheessa  sotilaat myös tarkastivat kameroidemme ominaisuudet.

Tukikohdassa meidät vietiin rakennukseen, jossa meille esitettiin ensiksi powerpointtina kevyt tietopaketti JSA:sta. Meille myös kerrottiin joitakin turvallisuusohjeita JSA:lla liikuttaessa ja meidän piti allekirjoittaa pienellä tekstillä varustettu paperi, jossa lyhykäisyydessään annoimme vastuuvapauden YK:lle ja alueen henkilökunnalle jos meille sattuisi rajalla jotain – esimerkiksi meidät ammuttaisiin ja sellaista pientä. 😯 Paperin saa muistoksi retken jälkeen, mikä on hauska juttu. Allekirjoitusten jälkeen saimme rinnuksiimme kyltin siitä, että olimme alueella YK:n erikoisvieraana.

Vastuuvapautus omasta kohtalosta

Näiden toimien jälkeen nousimme bussiin pienesti hoputettuina. JSA:lla tapahtuvat lyhyet turistivierailut ovat tarkasti aikataulutettuja, joten meidän piti pitää jatkuvasti hieman kiirettä. Sotilastukikohdassa sekä matkalla itse JSA:lle ei saa valokuvata, joten jouduimme vain silmillämme todistamaan ohittamaamme Camp Bonifaksen 3-reikäistä golfkenttää, jota tituleerataan ”maailman vaarallisimmaksi”. Tämä hölmöhkö titteli tulee siitä, miten kenttää ympäröi kolmesta suunnasta miinakenttä. Eli kentän ulkopuolelle lentäneitä palloja ei parane lähteä noutamaan!!

Tukikohdan jälkeen on vielä yksi tarkastuspiste, jonka jälkeen olimme vihdoin ja viimein DMZ:n sisällä! Ja mitä sieltä löytyykään… metsää ja rämeikköä. Noin neljän kilometrin levyisestä ja noin 248 kilometrin pituisesta demilitarisoidusta alueesta on vuosikymmenien pattitilanteen aikana muodostunut luonnonreservaatti, josta lukuisat eläimet ovat löytäneet itselleen rauhaisan elintilan. Alueella on havaittu 2900 kasvi- ja 70 nisäkäslajia sekä 320 eri lintulajia. Näiden joukossa on isojakin eläimiä aina leopardeja ja karhuja myöden!

DMZ:n ulkorajalta on noin vartin mittainen bussimatka itse JSA:lle, jota kutsutaan myös median toimesta nimellä ”Truce Village”. Kyseessä on sodassa tuhoutuneen Panmunjomin kylän alueella sijaitseva sotilaallinen alue, joka on ainoa paikka koko DMZ:lla jossa Pohjois- ja Etelä-Korean sotilaat seisovat kasvotusten. Paikkaa käytetään maiden välisissä virallisissa neuvotteluissa, minkä vuoksi sinne on rakennettu muutamia rakennuksia. Näistä kookkain on Freedom House, jonka takapihalle bussi meidät jätti.

JSA:n pienoismalli

Tässä vaiheessa turistillakin menee hymy peppuun, sillä touhu JSA:lla on erittäin totista. Turistit asetetaan parijonoon, jossa täytyy liikkua tasaisen rauhallisesti. Jonosta ei saa poiketa tai pysähtyä, sillä kaikki yllättävä voidaan tulkita pohjoisen puolella uhaksi (niin älytöntä kuin se onkin). Koko retkellä on olemassa pukeutumiskoodi, joka kieltää muun muassa kaikenlaiset tekstit paidoissa, sotilaalliset asut, rikkinäiset farkut sekä myös liian paljastavat asut. Syynä tiukkaan pukeutumuskoodiin on pyrkimys estää pohjoiskorealaisten provosoituminen.

Niinpä vain silmät ja pää saavat pyöriä kun parijonossa kävellään reippaasti JSA:n keskellä ja aivan MDL:n päällä sijaitsevaan siniseen neuvottelurakennukseen. Ympärillä kymmenkunta eteläkorealaista sotilasta tarkkailee jatkuvasti pohjoisen puolta. JSA:lla palveleville sotilaille on molemmilla puolilla tiukat vaatimukset. Etelässä sotilaiden pitää olla pituudeltaan vähintään 177 senttiä, jotta he ovat pohjoisen keskivertosotilasta kookkaampia. Lisäksi jokaisella tulee olla musta vyö joko Tae Kwon Dossa taikka judossa erikoistilanteiden varalta. Jokaisella sotilaalla on myös vyöllään pistooli sekä päässään suuret aurinkolasit. Sotilaat myös seisovat jatkuvasti todella tiukassa Tae Kwon Do asennossa, minkä on tarkoitus on pelottaa pohjoisen sotilaita pidättäytymään hölmöilemästä.

Pohjoisen puolella JSA:lla toimivat sotilaat ovat meille kerrotun mukaan poikkeuksellisen hyvin syötettyjä (kyllä vain!), jotta eivät näyttäisi nälkiintyneiltä ja riutuneilta, kuten keskiverto pohjoiskorealainen. Sotilaat myös seisovat katse toisiinsa päin niin, että joku näkee koko ajan jonkun. Tällä pyritään estämään sotilaiden loikkaaminen rajan ylitse. Jostain syystä pohjoisen sotilaat eivät tunnu olevan huolissaan, että etelästä voisi tulla minkäänlaista spontaania hyökkäystä ja siksi nämä uskaltavat seistä selkä eteläänkin päin. Etelän puolella tällaista oletusta ei kuitenkaan voi tehdä, minkä vuoksi kaikki sotilaat katsovat koko ajan tiukasti pohjoisen suuntaan. Osa seisoo myös varmuuden vuoksi puoliksi rajarakennusten suojassa.

Etelä-Korean rajasotilas tarkkailee pohjoiseen

Ennen turistien saapumista neuvottelutilan pohjoisen puoleinen ovi on käyty lukitsemassa kahden eteläkorealaisen sotilaan toimesta. Nämä tekevät oven lukitsemisen käsikädessä, ettei kukaan pohjoispuolelta voi äkillisesti kaapata oven lukitsijaa. Lukitsemisen jälkeen toinen sotilaista jää selkä lukittua pohjoisen pään ovea vasten ja toinen asettautuu keskelle huonetta, sivuttain MDL:n kohdalle.

Huoneessa vallitsevat hyvin tarkat säännöt. Neuvottelutilat sijaitsevat MDL:n päällä, joten huoneen pohjoinen puoli on virallisesti Pohjois-Koreassa. Huoneessa saa liikkua vapaasti, mutta pohjoispään Tae Kwon Do -asennossa seisovan sotilaan taakse ei saa missään tilanteessa mennä. Sinne meneminen nimittäin tulkitaan heti mahdollisena yrityksenä loikata pohjoiseen ja aiheuttaa näin kansainvälinen skandaali. Eräs ryhmämme vanhempi nainen eksyi vain hieman sotilaan taakse ottamaan valokuvaa ja tilanne oli hetken erittäin tiukka sotilaan kääntyessä äkillisesti naisen suuntaan. Täydellinen hiljaisuus vallitsi muutaman sekunnin, kunnes nainen palasi pahasti viatonta virhettään säikähtäneenä sisemmäs huoneeseen.

Poseeraus ovella Pohjois-Koreaan

Sotilaat Tae Kwon Do -asennossa

Huoneessa olevia sotilaita saa kuvata ja heidän vieressään voi poseerata. Ikkunasta voi nähdä rakennusten välissä kulkevan betonisen MDL:n, joka on siis maiden välinen virallinen rajaviiva. Huoneessa ollaan noin kymmenen minuuttia (homma toimii täysin eteläkorean sotilaiden ehdoilla), minkä aikana opas kertoo miten huoneessa sekä ympäröivissä rakennuksissa järjestetään korkean tason vierailuja. Mieleen jäi kertomus siitä, miten huoneen eteläpäädyssä olevat Etelä-Korean ja Yhdysvaltojen liput joutuivat joskus vuosia aiemmin pohjoiskorean sotilaiden häväistyksen kohteeksi. Etelä-Korean lippu tallottiin saappaalla ja Yhdysvaltojen lippuun niistettiin sotilaiden toimesta. Tämän jälkeen huoneessa olevat liput korvattiin muovisilla, jolloin edelliset toimenpiteet ovat huomattavasti hankalampia toteuttaa.

Pohjois- ja Etelä-Korean rajaviiva MDL

Neuvotteluhuoneen muoviset liput

Noin kymmenen minuutin huoneessa (sekä pari metriä Pohjois-Korean puolella) palloilun jälkeen poistutaan rakennuksesta jälleen parijonossa Freedom Housen sisään. Siitä koukataan vielä rakennuksen itäiselle terassille, jossa opas kertoo meille miten meitä silläkin hetkellä tarkkaillaan. Sitä ei heti usko, sillä Pohjois-Korean puolella näkyy vain yksi sotilas Panmon Hall nimisen päärakennuksen ulkopuolella, seisomassa tiukasti asennossa. Oppaamme kuitenkin vakuuttaa, että meitä tarkkaillaan kiikarein sekä kuvataan kameroin ikkunoista ja ympäröivistä vartiotorneista. Tämän vuoksi opas ei voi osoittaa kädellään mihinkään suuntaan, sillä pohjoiskorealaiset saattaisivat ottaa tästä valokuvia, jotka sitten käsiteltäisiin näyttämään vaikkapa siltä, että henkilö näyttää keskisormea kameralle. Kuulemma tällaista propagandaa on käytetty pohjoisen puolella osoittamaan kansalle, miten ylimielisiä ulkomailla ja etelässä ollaan Pohjois-Koreaa kohtaan. Tämän kiellon vuoksi opas kehoittaakin meitä katsomaan kellonsuuntimien mukaisiin suuntiin kertoessaan paikoista.

Pohjoiskorealaiset vartioivat jokaista liikettä rajalla

Tälläkään paikalla ei vietetä kauan aikaa, vaan yhteensä JSA:lla ollaan bussin ulkopuolella vain noin vartin ajan JSA:lla. Tämä on siis itse varsinaisella virallisella raja-alueella vietettävän ajan pituus. Lähtiessään bussi kaartaa hitaasti Freedom Housen edestä, missä vaiheessa bussin ikkunasta saa räpsiä sarjatulella valokuvia. Se on ainoa tilaisuus, kun raja-alueella saa kuvata missään. Kannattaa siis olla nopea, mutta onneksi opas kertoo kun tällainen hetki on tulossa.

Näkymä Pohjois-Korean puolelle

Parisataa metriä JSA:lta MDL:n pintaa ajaen ohitetaan Bridge of No Return niminen silta, jota käytettiin Korean sodan päätyttyä sotavankien vaihtoon. Sillan nimi tulee siitä, miten monet etelän ottamat sotavangit eivät olisi halunneet palata takaisin pohjoiseen. Vangeille suotiin päätös asiassa, mutta jos he valitsivat palaavansa, heillä ei olisi enää palaamista etelään (koska pohjoisestahan ei ole päässyt ulos yli 50 vuoteen).

Bridge of No Return

Silta on myös tunnettu siitä, että sen lähellä sattui 18. elokuuta 1976 ”kirvesmurhana” kutsuttu selkkaus. Tuolloin JSA:n alue oli vielä yhteinen ja eri puolten sotilaita liikkui alueella toistensa lomassa sijaitsevien vartioasemien välillä. Kahden etelän vartiotornin välille oli kuitenkin kasvanut näköesteeksi pieni poppelipuu, joka päätettiin trimmata oksista tuona elokuun päivänä. Tämä näennäisen pieni työ johti kuitenkin yhteenottoon paikalle saapuneiden pohjoiskorean sotilaiden toimesta, jolloin kaksi amerikkalaista sotilasta kuoli – toinen työhön käytettyjen kirveiden kautta. Sekava tilanne johti siihen, että etelä sulki Bridge of No Returnin käytöstä, mikä pakotti Pohjois-Korean rakentamaan niin kutsutun ”72 tunnin sillan” taatakseen yhteyden vartiotorneilleen JSA:lla (silta rakennettiin vain 72 tunnissa, mistä nimi). Kolme päivää murhan jälkeen toteutettiin suuri sotilaallisen voimannäyte, operaatio Paul Bunyan, jossa yhteensä 813 etelän sotilasta kävi kaatamassa kyseisen poppelipuun sekä raivaamassa alueen, mihin Pohjois-Korea ei uskaltanut vastata mitenkään. Tästä kiintoisasta operaatiosta on kirjoitettu sangen tarkasti Wikipedissa.

Muistolaatta kirvesmurhaan johtaneen poppelipuun paikalla

Bussista ei saa poistua, mutta poppelipuun paikalla olevasta muistolaatasta saa pikaisesti otettua valokuvan bussista. Tämän jälkeen bussi suuntaa takaisin Camp Bonifakselle, joka on muuten nimetty kirvesmurhassa kuolleen kapteeni Arthur G. Bonifaksen mukaan.

Tässä vaiheessa turistillakin alkaa jännitys helpottamaan, kun Pohjois-Korea jää taakse. JSA:n monet säännöt ja yksityiskohdat saattavat ehkä tuntua naurettavilta, mutta niillä on kaikilla pitkälle ajateltu tarkoitus selkkausten ja propagandan ehkäisemiseksi. Raja-alueella on vuosien saatossa erilaisissa sekaannuksissa kuollut niin monta ihmistä, että asiassa halutaan laskea varman päälle. Turisteille korostetaan koko ajan, että ”kenenkään ei tule pyrkiä tänään CNN:lle”, sillä selkkaus rajalla olisi helposti maailmanlaajuinen uutinen. Toivottavasti turistit ymmärtävät kunnioittaa tätä ohjetta, sillä uusi selkkaus voisi johtaa turismin täydelliseen kieltämiseen alueella. Siksi sekä itsensä, että muiden, takia on syytä pitäytyä tekemästä mitään hölmöä JSA:lla.

Takaisin Camp Bonifaksella turistit tuodaan matkamuistomyymälälle, missä on myynnissä monenlaista turistiroinaa JSA/Panmunjomista. Myynnissä on myös (ainakin väitetysti) pohjoiskorealaisia tuotteita, kuten karkkeja ja Pohjois-Korean virallisia seteleitä. Setelit tuli ostettua muistoksi, minkä lisäksi karkit tekivät kauppansa seuraavalla viikolla työpaikan kolleegoille. Kukaan ei kuollut, joten karkit eivät siis olleet myrkytettyjä.

Ostosten jälkeen bussi suuntaa takaisin kohti Soulia. Bussin kyydissä on hyvä miettiä päivän aikana nähtyä ja koettua. Ensisijaisesti mielessä pyörii ajatus siitä, miten absurdi koko maiden välinen jako on ja miten naurettaviin tilanteisiin se on johtanut. Samanlaista oli toki Berliinin muurinkin kanssa, mitä on kuitenkin niin vaikea tajuta enää tänä päivänä, kun muuri on ollut poissa jo 20 vuotta. Onko DMZ:llakin joku päivä yhtä vapaa liikkua ja kävellä MDL:n ylitse, kuin tänä päivänä entisen Berliinin muurin alueella? Kenties.

Bussin kyydissä kysyimme loistavalta oppaaltamme, mitä eteläkorealaiset miettivät tilanteesta. Vastaus lienee subjektiivinen, mutta ainakaan opas ei itse toivo pikaista yhdistymistä. Pohjoisen ja etelän taloudellinen ero on niin valtava, että yhdistyminen kävisi etelälle huomattavasti kalliimmaksi, kun Itä-Saksan liittyminen kävi Länsi-Saksalle, mikä oli sekin älyttömän kallis tapahtuma!

Pohjois- ja eteläkorealaisten välillä vallitsee myös suuri luottamuksen puute. Opas kertoi kotinsa lähistöllä asuvasta loikkarista, joka päällepäin vaikuttaa onnelliselta uudesta elämästään etelässä, mutta oppaamme ei siltikään pysty täysin luottamaan siihen, ettei kyseessä ole Pohjois-Korean vakooja, joita etelässä varmastikin on. Luottamuspula on siis paha ja leimaa maiden asukkaita. Samanlainenhan oli tilanne myös Länsi- ja Itä-Saksan välillä, ja se näkyy vielä nyt 20 vuoden jälkeenkin epäluuloina itäsaksalaisia kohtaan. Haavat ovat siis syvät.

Souliin päin Freedom Highwaytä ajaessamme liikenne kävi jälleen nopeasti tukkoiseksi ja jumahdimme pitkäksi ajakasi ruuhkaan, jossa kuusi samaan suuntaan olevaa kaistaa olivat kaikki täysin tukossa. Paikallisen liikennekulttuurin loistavana esimerkkinä bussikuskimme sai aina välillä mieleensä, että toisen laidan kaista vetäisi aavistuksen paremmin, joten tämä taiteili bussin kanssa viiden kaistan poikki aivan toiselle laidalle. Ja hetken perästä tilanne näytti hänestä jälleen täysin päinvastaiselta, joten taas mentiin poikittain automeren halki. Ei niin mitään järkeä ja juuri tällaiset ”nokkelat” kuskit varmasti osaksi aiheuttavat näitä uskomattomia ruuhkia.

Melkoinen liikennemäärä Soulin liepeillä

Olimme takaisin hotellilla myöhään iltapäivällä. Loppuilta menikin hotellilla päivän retkeä pohtiessa. Retki oli erittäin hyvin järjestetty ja tourdmz:n opas loistava. Retkeä voi todellakin suositella lämpimästi Etelä-Koreassa vierailevalle. Toki sillä annettu mielikuva tilanteesta oli etelän näkemys, mikä on varmasti pitkälti totuudenmukainen, mutta kuten länsimaisessa mediassa ylipäätänsä, Pohjois-Koreaa myös demonisoidaan voimakkaasti. Ei elämä DDR:säkään ollut niin ainaisen onnetonta ja kamalaa, kuin monesti on annettu ymmärtää, eikä se varmaan ole sitä Pohjois-Koreassakaan ihan joka sekunti. Toki nälänhätä ja puute ovat aitoja ja vakavia ongelmia, mutta esimerkiksi kaikkiin artikkeleihin Pohjois-Korean Suuren Johtajan hulluista tempauksista kannattaa suhtautua hieman skeptisesti. Propagandaa kun voidaan välittää molemmin puolin.

Toki on päivänselvää, että Pohjois-Korea on se tilannetta ylläpitävä ja muille uhitteleva valtio, jonka kanssa etelä yrittää vain tulla toimeen ja hitaasti kulkea kohti vääjäämätöntä jälleenyhdistymistä. Tuleekin olemaan kiintoisaa nähdä, josko Korean jako tosiaankin jossain vaiheessa päättyy ja päättyykö se tuolloin rauhallisesti vaiko sotaisasti. Toivoa sopii, että se olisi näistä ensimmäinen.

Seuraavaan osaan tästä. Matkakertomuksen muut osat löytyvät täältä.