Kulunut talvi on ollut poikkeuksellinen. Kun normaalisti talvi on Vancouverissa sateinen ja lähivuorilla saadaan lunta noin kymmenen metriä, ei tänä vuonna ole ollut normaalista tietoakaan. Paikallisilla vuorilla on satanut tähän mennessä lunta vain puolitoista metriä ja Whistlerissäkin valkoista tavaraa on saatu vain metri tätä enemmän. Määrät ovat noin puolet normaalista ja tarkoittaa, että rinteissä on paraikaa hyvin knaftisti lunta.
Alkutalven ensilumilla tämän vielä ymmärsi, mutta nyt ei ole enää mitään järkeä maksaa täysiä hintoja hissilipusta ja lähteä naarmuttamaan suksia kehnolle lumelle. Monella on kuitenkin niin pakottava tarve päästä rinteeseen, että sinne mennään vaikka ehdoin tahdoin. Käväisimme tänään Mount Seymourilla katsastamassa tilannetta ja parkkipaikka oli tupaten täynnä ihmisiä. Suurin osa tosin suuntasi lumikenkäilemään, mutta väkeä oli paljon myös surkean näköisissä rinteissä. 😕
Laskettelukeskukselta Mount Bakerin suuntaan
Maisema ylhäältä oli silti kaunis, sillä horisontissa kohosi majasteettinen Mount Baker utuisen ja sumupilvien peittämän Lower Mainlandin taustalla. Bakerillakin on lunta normaalia monin verroin vähemmän, joten jopa sinnekin auttaa mennä aikaisintaan vasta keväämmällä…
Edmondsin ja Burnaby Mountainin silhuetit sumupilvien yläpuolella
Ongelma on nimenomaan sateen puuttuminen, sillä kauniita kelejä on kyllä piisannut ihan liiankin kanssa. Menneet kaksi viikkoa ja tuleva viikkokin ovat täynnä kaunista auringonpaistetta, mikä tuo aivan keväisen fiiliksen. Eivätkä ihmiset ole ainoita tilanteesta sekaisin olevia, sillä Niina näki viime viikolla keskustassa täyteen kukkaan puhjenneen kirsikkapuun! Luontokin on siis sekaisin siitä mitä kuukautta tässä oikein eletään.
Lunta onkin ehkä pakko lähteä etsimään kauempaa. Lähestyvä Family Dayn pitkä viikonloppu saattaakin saada meidät suuntaamaan kauemmas Kalliovuorille, missä lunta on kyllä satanut normaaleissa mitoissa. Eli kun lumi ei tule laskijan luokse, on laskijan lähdettävä lumen luo. 💡
