Helmikuun alkuun sijoittuva Family Dayn pitkä viikonloppu on yksi talven suosituimpia lasketteluviikonloppuja. Kelit ovat yleensä tuolloin kaikkein parhaimmillaan ja ylimääräinen vapaapäivä mahdollistaa lapsiperheiden matkata lumen perässä hieman kauemmaskin. Meillekin viikonlopusta on muodostunut perinne lähteä hieman lähivuoria kauemmas ja esimerkiksi viime vuonna etsimme parempaa lunta Kamloopsin lähellä sijaitsevalta Sun Peaksilta. Sitä edeltävänä keväänä olimme puolestaan Kelownan lähellä sijaitsevassa Big Whitessä, joka miellytti meitä molempia niin paljon, että tiesimme palaavamme sinne vielä uudelleen. 🙂
Olimme varanneet majoituksemme Kelownasta ja lähdimme ajelemaan kohti Okanagan Valleytä perjantaina kaatosateen keskellä. Onneksemme keli kuuluisalla Coquihalla Highwaylla oli kuitenkin yllättävän hyvä ja selvisimme perille iltaseitsemäksi. Yhtä hyvä tuuri ei käynyt kuitenkaan niillä sadoilla ihmisillä, jotka lähtivät matkaan muutaman tunnin myöhemmin, sillä sankka lumen tulo oli sulkenut Coquihallan illemmalla.
Kelownassa oli kaunista ja bensa halpaa (0,58€/litra)
Keli Kelownassa oli kaunis ja lämpötila pikkupakkasilla kun heräsimme lauantaina aikaisin ja suuntasimme kohti noin 40 kilometriä kaupungin pohjoispuolella sijaitsevaa Vernonia. Vernon on vähän yli 40 000 asukkaan pikkukaupunki, jonka luona sijaitsee Silver Starina tunnettu suuri laskettelukeskus. Emme ole aiemmin vierailleet Silver Starilla, joten olimme erittäin kiinnostuneita kokeilemaan keskuksen rinteitä, joista sangen huomattava osa on vaativampia mustia rinteitä.
Silver Starin huipulla
Silver Starin alppikylä sijaitsee 1609 metrin korkeudessa ja vuoren huippu 1915 metrissä. Huipun takana sijaitsevat takarinteet laskeutuvat kuitenkin aina 1155 metriin saakka, tarjoten mukavat reilut 700 metriä vertikaalia. Aloitimmekin päivämme takarinteillä, joilla saimme suorittaa päivän ensimmäiset laskut pitkin aivan mahtavia ja sangen jyrkkiä rinteitä.
Huippu oli tykkylumen hautaama
Maisemissa ei ollut moittimista
Onneksi metsäiset rinteet suojasivat hieman navakalta tuulelta, joka oli huipulla erittäin jäätävää. Tuuli olikin tuivertanut huipun puut täyteen painavaa tykkylunta, joka oli ihan äskettäin katkonut useitakin puita. Kaunis, mutta hieman myös vaarallinen näky. 💡
Aamun ensimmäisiä rinteitä
Silver Starin rinteet olivat mahtavia ja mustatkaan rinteet eivät tehneet tiukkaa laskea. Joistain rinteistä jäi vähän sellainen maku, että kaikki mustaksi luokitellut rinteet eivät olleet sinisiä kummoisempia, mutta kaikkialla oli kuitenkin hauskaa. Onnistuimme myös välttämään melkein kokonaan pahimmat hissiruuhkat, taktikoimalla eri hissien sekä myöhäisen lounaan välillä. Taktikointia on myös syytä harrastaa, sillä kaikki suuremmat keskukset ovat hyvin vilkkaita Family Dayn aikaan.
Talvinen hopeatähti
Sunnuntaina pakkanen oli vielä hieman purevampi, kun suuntasimme toiseksi laskettelupäiväksi Big Whitelle, missä aloitimme päivämme Gem Lake Expressin rinteistä. Muistikuvamme kahden vuoden takaa piti edelleen paikkansa ja rinteet olivat täynnä erittäin vaihtelevaa profiilia sekä kunnon kumpareita. Rinteet olivat myös hyvin vähän laskettuja, sillä Big Whitellä oli saatu vain pari päivää aiemmin huomattava määrä uutta lunta, mutta hajonnut hissi ei mahdollistanut kenenkään päästä nauttimaan siitä ennen kuin vasta lauantaina iltapäivällä. Sunnuntaina lumi olikin vielä erinomaista, mutta erittäin kylmä tuuli teki laskettelusta hyvin jäätävää puuhaa.
Big White oli nimensä mukainen
Keskipäivän aikoihin pakkanen kuitenkin lauhtui, kun sakea lumisade kulki keskuksen poikki, laantuen kuitenkin iltapäiväksi. Hieman huonosta näkyvyydestä huolimatta meillä oli myös Big Whitessä mahtava laskettelupäivä ja keskus selviytyi mielestämme hienoisena voittajana Silver Stariin nähden, lähinnä hieman kiintoisampien rinteidensä ansiosta. Kumpikin keskus tarjoaa silti loistavaa laskettelua ja rinteissä viihtyy helposti useammankin päivän. On kuitenkin mukavaa, että Kelownassa majoittuessa on mahdollista kokea molemmat keskukset, niiden sijaitessa suunnilleen yhtä kaukana.
Sunnuntaihin mahtui lumisadettakin
Maanantai oli paluupäivä ja saimme ajella hyvän kelin vallitessa takaisin Vancouveriin. Korkeiden vuorisolien halki kulkeva moottoritie on melko hurja ajettava, sillä nopeusrajoitus tiellä on talvellakin 120km/h. 😯 Matka siis taittuu nopeasti, mutta vauhdin huono puoli ovat hiekotushiekan kivet, joita lentää ohittavista autoista aivan järkyttäviä määriä. Asiaa ei auta edes voimakas hidastaminen ohituksen ajaksi ja matkan tuloksena saimmekin tuulilasiimme useamman kiveniskemän. Suomen talvirajoitukset eivät siis ole ollenkaan hullumpi käytäntö ja on ihme ettei niitä ole otettu käyttöön Kanadassa. 😕
Talviset olosuhteet vuoristosolan huipulla
Paluumatkalla kivet lentelivät
Omaa järkeä on silti syytä käyttää ajettaessa talvisessa vuoristossa, sillä keli voi muuttua nopeasti. Saimme siitä esimakua menomatkalla, kun hyvä ajokeli vaihtui 1700 metrin korkeudessa sijaitsevan solan huipulla voimakkaan tuulen puhaltaman lumipöllyn vuoksi täysin nollaan. Siinä ei auttanut kuin ajaa viittäkymppiä hätävilkut päällä parikymmentä kilometria ennen kuin tie viimein laskeutui pilvien alapuolelle. On jännä miten paljon keli voi vaihdella vuoriston ja laaksojen välillä ja huippujen kaksimetrisiä lumipenkkoja seurasi takaisin Vancouverissa +14 asteen keväinen auringonpaiste sekä vihertävät nurmikot. 😮
Coquihallan huipulla oli vielä täysi talvi…
…mutta alhaalla olikin jo kevät
Laskettelun täytteinen viikonloppumme oli erittäin onnistunut ja tästä onkin nyt hyvä lähteä nyt kahdeksi viikoksi aivan erilaisiin tunnelmiin Kiinaan. 🙂
Unohdin leipätekstissäni mainita, että paluumatkalla näin moottoritien vieressä seisovan SUDEN. Vauhtia oli kuitenkin 130km/h, joten en tajunnut asiaa ennen kuin olimme jo ohittaneet eläimen, mutta harmaa susi se oli aivan varmasti.
Ensimmäinen kerta kun näen suden luonnossa. 😮