Vancouverin kaupunkisuunnittelu on saanut maailmalla paljon kiitosta, mutta näin paikallisen näkökulmasta se on todella ennakoitavaa ja useissa asioissa tiettyihin muotteihin kangistunutta. Varsinkin ydinkeskustan alueella kaikkea rakentamista säätelevät tarkat rakennussäädökset, jotka määräävät muun muassa rakennusten korkeudesta, muodosta sekä ulkopintojen materiaaleista. Kaikesta ehdotetusta pitää myös järjestää julkinen kuulemistilaisuus, jossa alueen asukkaat voivat antaa mielipiteensä ennen rakennusluvan lopullista hyväksymistä.
Tämä on johtanut vuosien varrella siihen, että rakennusliikkeet ovat pidättäytyneet räikeiden ehdotusten tekemisestä ja luottaneet tuttuihin ja turvallisiin ratkaisuihin, joille tiedetään saatavan kaupungin hyväksyntä helposti. Kaupungin puolella tärkeinä on pidetty sellaisia asioita kuten näkökäytävät (eng. View Cones), jotka ovat esteettömiä näköyhteyksiä tiettyjen näköpisteiden sekä merkittävien vuortenhuippujen välillä. Julkisivuissa räikeää ympäristöstä erottumista on pidetty paheksuttavana, se kun vie huomiota pois vuorilta sekä ympäröivältä luonnolta. 🙄
Postikorttimaisema on sangen väritön
Olen jopa lukenut, että Coal Harbourin alueella muuta keskustaa yleisempi vihertävä lasitus on ollut kaupungin suosittelemaa ratkaisu, ”joka johdattaa ajatuksen urbaanista kaupungista Stanley Parkin vehreyteen”. Muualla keskustassa yleinen kirkas lasi sekä harmahtavat seinämateriaalit puolestaan auttavat kaupunkikuvaa ”sulautumaan pehmeästi taivaan kanssa”. Melkoista höttöä siis, mutta tällaisen ajattelun lopputuloksena joistakin samalla vuosikymmenellä rakennetuista alueista on tullut sangen värittömiä ja monotoonia.
Tämä ei tietenkään ole koko totuus, sillä Vancouverin keskustasta löytyy paljon vaihtelua ja jopa väriä, jos vain katsoo rannoilla kohoavien lasisten tornitalojen taakse. Valitettavasti kuitenkin juuri nämä haaleat tornit muodostavat monet postikorttimaisemissamme, levittäen mielikuvaa pelkästään lasisesta kaupungista. 😕
Tornien taustalta löytyy myös väriä
Tätä taustaa vasten olikin melkoinen yllätys, kun juuri valmistuneen uuden 43-kerroksisen tornitalojen kylkeen ilmestyi vain eräänä päivänä jättimäinen, peräti 127 metriä korkea värikäs seinämaalaus. Tämä paikallisen taiteilijan luomus kantaa nimeä ”Finger Paint”, mikä tulee ”tutkielmasta digitaalisen ja analoogisen välisestä yhteydestä, ilmentäen mittasuhteita, värejä sekä erilaisia pintoja ja kuvioita”. Suomeksi sanottuna, taiteilija on tuhertanut kuvioita kosketusnäytölle. 🙄
Uusi seinämaalaus on herättänyt tunteita
Ainakin uusi seinämaalaus on onnistunut herättämään keskustelua. Sitä on kiitelty rohkeudesta sekä värin tuomisesta muuten sangen harmaaseen Yaletownin kolkkaan, mutta samaan aikaan sitä on myös haukuttu halvaksi, lapselliseksi sekä kaikin puolin rumaksi. Shokkiefekti on siis ollut onnistunut.
Omasta mielestäni Vancouverin keskusta on tarvitsee väriä ja itse näkisin uudisrakennuksissa mieluusti värikkäitä seinäpintoja, rohkeita ratkaisuja sekä muutakin kuin vain lasia. Osa tästä on myös toteutumassa, sillä rakenteilla on useita wow-arkkitehtuuria edustavia tulevia mestariteoksia. Jokaisen rakennuksen ei edes pidä hypätä esille ja on normaalia että jopa suurin osa kaupunkien rakennuskannasta on yleensä geneeristä sarjatuotantoa, mutta sekin vaatii joukkoonsa pieniä väriläiskiä.
Toteutus jättää hieman toivomisen varaa
Valitettavasti seinämaalaus epäonnistuu tässä mielessä, sillä se on omaan makuuni liian abstrakti ja valitut värit liian huutavia. Varsinkin kirkaan vaaleanpunaisen sijoittaminen rakennuksen huipulle, paikalle josta se näkyy todella kauas, on vain tökeröä. Hieman maltillisemmilla värisävyillä nykyinen hieman hämähäkkiä muistuttava kuvio olisi voinut olla paljon toimivampi ratkaisu.
Uusi teos näkyy todella kauas
On kiintoisaa nähdä miten seinämaalauksen käy, sillä ympäröivät asukkaat ovat olleet siitä hyvin tuohtuneita. Kaupungin puolelta ainoastaan varapormestari on ehtinyt kommentoimaan tuotosta hyvänä lisävärinä Yaletowniin. Kommentti kuulostaa ainakin osin viran puolesta annetulta, sillä on todella yllättävää että jotain näin rohkeaa voidaan sallia kaupungissa, jossa kaupunkilautakunnat tyrmäävät mitä pienimpiäkin yksityiskohtia normaalista poikkeavana.
On siis oletettavaa, etteivät kaikki ole tyytyväisiä kaupunginkaan puolella, varsinkin jos tuotosta ei esihyväksytetty. Jäänkin jännityksellä seuraamaan miten – jos mitenkään – keskustelu Yaletownin uudesta väriläikästä kehittyykään. Sinä aikana siihen on kaiketi vain totuttava.
