Kuluvan joululoman aikana on tullut vietettyä paljon aikaa neljän seinän sisässä paitsi koronan johdosta, mutta myös todella sateisen talven vuoksi. Niinpä kun aurinko on tullut joinain päivinä esiin, olemme sekä me että koko Vancouver ampaisseet ulos happihyppelemään. Yksi tällainen päivä osui tämän viikon maanantaille ja lähdimmekin tuolloin päiväretkelle kauniiseen Squamishiin.
Koska tämän talven laskettelukausi jää meiltä väliin, emme ole ajelleet Squamishin suunnalla useampaan kuukauteen. Edellinen kerta näillä nurkilla lieneekin joltain viime talven Whistlerin reissulta eli vettä on ehtinyt virrata melkoisesti Squamish Riverissä tuon jälkeen. Samaisen joen ranta olikin retkemme kohteena, sillä siellä sijaitsee Eagle Run niminen näköalapaikka, jolta voi bongata valkopääkotkia. Paikalla olikin muutama joenvarren puissa istunut kotka, mutta koska lohennousukausi on jo ohitse, ei joella ollut kova vipinä.
Syksyllä lohi nousee Squamish Riverille
Lumihuiput ympäröivät Squamishia
Itse keli oli kertakaikkisen upea, sillä ympäröivät vuoret olivat tuoreen lumivaipan peitossa. Ihastelimme maisemaa aikamme raikkaasta ilmasta nauttien, emmekä olleet ainoat ihmiset ulkoilemassa.
Joelta jatkoimme katsomaan läheistä uutta asutusaluetta, joita kohoaa Squamishiinkin valtavaa vauhtia. Vancouverin kalliit asuntomarkkinat sekä viimeisen vuoden aikana korona ovat saaneet monet asunnonostajat muuttamaan Squamishiin, jossa asuminen on halvempaa ja ympärillä on upea luonto. Kylän asukasluku onkin kasvanut jo yli 20 000:nen mutta kylästä on aina kovin hankala saada otetta, sillä sen lukuisat taajamat sijaitsevat hieman erillään Whistleriin johtavan valtatien varrella.
Squamishinkin väkiluku lisääntyy ripeästi
Ostimme Squamishista lounasta, jonka kanssa ajoimme piknikille viitisen kilometriä etelään sijaitsevalle Murrin Provincial Parkille. Tämä pieni puisto sijaitsee aivan Sea-to-Sky-Highwayn varrella ja on kesäisin niin täynnä ihmisiä, ettemme ole vierailleet siellä koskaan. Tai no olemme kerran pysäköineet sinne tehdessämme vaelluksen läheiselle Petgil Lakelle.
Eväät syötyämme päätimme vielä katsastaa pienen puiston vaelluspolut, jotka yllättivätkin meidät sekä pituudellaan että varsinkin maastonmuodoiltaan. Pysäköintialueelta ei nimittäin hahmota, että metsän keskellä kohoaa yhteensä 299 metriä korkea kallio, jolle kipuaminen ei olekaan ihan pelkkä sunnuntaikävely. Emme edes tulleet katsoneeksi karttaa, ajatellessamme että kyseessä on vain pieni kävely. Eipä ihme että paikka vetää erityisesti kalliokiipeilijöitä, sillä teknistä kalliopintaa löytyy puistosta todella runsaasti.
Hikinen nousu kallion huipulle
Kipuaminen huipulla sijaitsevalle Quercus Pointille olikin erittäinen hikinen urakka, mutta kun matkaan oli kerta lähdetty, ei takaisinkaan malttanut kääntyä. Onneksi ylhäältä aukeava maisema palkitsi vaivannäön, joskaan kännykällä ei saanut vastavaloon kovin hyvää valokuvaa. Meiltä jäi myös katsastamatta kaikkein korkein kalliohuippu, sillä auringon alkaessa jo laskea, emme halunneet tulla alas hämärässä.
Maisema Quercus Pointilta palkitsi
Pieni talvinen päiväretkemme Squamishiin olikin mukavaa vaihtelua kotipainotteiseen lomaan ja tarjosi jopa meille täysin uusia maisemia. Aimo annoksen raikalta ilmaa saaneena jaksaakin jälleen kirjoitella kotona tänne blogiin, samalla kun ulkona vihmoo paluun tehnyt kylmä sade.
