Huoli koronaviruksesta oli helmikuussa vielä vähäistä ja niinpä matkasimme tuolloin vuosittaisen hiihtoloman viettoon. Ja ei hetkeäkään liian aikaisin, sillä vain muutamaa viikkoa myöhemmin maiden väliset rajat alkoivat sulkeutua ympäri maailmaa.
Helmikuun pitkä viikonloppu on ollut meillä perinteisesti uusien laskettelurinteiden kokemisen aikaa ja viime vuonna vierailimme Seattlessa kokeilemassa sikäläiset rinteet. Tänäkin vuonna matkamme suuntautui Yhdysvaltojen puolelle, kohti Coloradon kuuluisia korkeita vuoria.
Matkaan lähdettiin torstaina työpäivän jälkeen. Lentomatka Coloradon pääkaupunki Denveriin on vain kaksi ja puoli tuntia, mutta myöhästyneen lähdön vuoksi olimme perillä vasta iltaysiltä. Denverin lentokenttä on sekä matkustajamääriltään (69 miljoonaa) että myös fyysiseltä kooltaan valtava, sillä sijainti Denverin koilliskulmalla tasangolla on mahdollistanut rakentaa lentokentän leveästi ja se onkin pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin.
Ruuhkaa Denverin kentällä
Lentokenttä on erittäin selkeä ja pääterminaalia sekä kolmea satelliittiterminaalia yhdistää automaattinen metro. Laukkuhihnan luona erikoisuus ovat erilliset ”suksihihnat”, joille saapuvien matkustajien sukset asetellaan pystyyn. Vastaavaa ei ole tullut nähtyä missään muualla.
Erikoinen suksihihna
Vuokra-auto on Coloradossa suositeltavaa, jos haluaa liikkua eri keskusten välillä. Keskuksissa sekä niiden välillä kulkee myös ilmaisia busseja, mutta auto takaa joustavimman aikataulun. Autoa vuokratessa on hyvä ottaa huomioon, ettei edes Denverissä vuokra-autoissa ole kunnon talvirenkaita vaan pelkästään kehnot all seasonit. Tämä on tärkeää, sillä vuoristoteillä ja myöskin kaupungissa asetetaan lumisateella voimaan talvirengas- tai ketjupakko, jolloin vuokra-autolla ei voi ajaa. Rajoituksen ympäri pääsee vuokraamalla nelivetoisen autolla, mikä onkin ainoa keino liikkua lumisateella, sillä ainakaan Budgetin autoihin ei edes saa asentaa ketjuja. Me emme vuokranneet kallista nelivetoa, mistä meinasikin tulla meille ongelma, mistä myöhemmin lisää…
Saimme vuokra-auton alle puolikymmenen maissa ja otimme suunnaksi Denverin länsipuolella kohoavat vuoret. Reitti vuorille on helppo, sillä Interstate 70 johtaa kentältä suoraan vuorille. Ajoimme tietä pimeällä, joten emme pystyneet arvioimaan ympärillä kohoavia maisemia mitenkään. Oheiset kuvat paluumatkalta kertovat alueen huikeista maisemista.
Paluumatkalla näki menomatkan maisemat
Pilkkopimeässä kulkeva moottoritie vain kohoaa ja kohoaa kymmenien kilometrien ajan, kunnes se lopulta yli tunnin jälkeen saavuttaa lakipisteensä Loveland Passin solassa. Korkean solan poikki kulkee koko Amerikan halki kulkeva Continental Divinen vuorijono, joka jakaa maan vesimassat joko Atlantiin tai tyyneenmereen päätyväksi. I-70 läpäisee melkein neljään kilometriin kohoavan vuoriseinämän vuonna 1973 valmistuneen 2,7 kilometriä pitkän Eisenhower–Edwin C. Johnson Memorial Tunnelin avulla, joka on Amerikan Interstate-järjestelmän sekä yksi koko maailman korkeimmista maantietunneleista, huikeat 3401 metriä merenpinnan yläpuolella. Ollaan siis todella korkealla, sillä Vancouveriin näkyvä valkohuippuinen Mount Baker on yli kaksisataa metriä tätä tunnelia matalampi!
Maailman korkeimpia tunneleita
Hyvällä kelillä tunnelin läpäisyssä ei ole sen suurempaa dramatiikkaa, mutta huonolla kelillä Loveland Pass on Coquihalla Highwayhin verrattava kuorma-autojen helvetti. Tunnelin läpäisy on myös kielletty vaarallisilta kuljetuksilta, jotka joutuvat ylittämään vuorijonon peräti 3655 metriin kohoavaa Highway 6 pitkin vuoden ympäri.
Yöpymispaikkamme ja seuraavien viiden päivän tukikohtamme oli Keystonen kylässä sijaitseva hotelli. Kylä sijaitsee sekin huikeassa 2796 metrin korkeudessa, joten seuraavat päivät oltaisiin tiukasti yli kolmentonnin korkeudessa!
Maisema hotellilla
Painoimme päämme tyynyyn vasta yhdeltä yöllä, joten seuraavana aamuna oli hieman tiukkaa herätä aikaisin. Keli oli kuitenkin fantastisen aurinkoinen ja päädyimme ajamaan 30 kilometrin päässä sijaitsevaan Breckenridgeen, jossa sijaitsee saman niminen suuri laskettelukeskus. Breckenridge sijaitsee korkean vuorijonon kyljessä ja sen 32 hissiä kohoavat yhteensä viidelle eri huipulle. Rinteitä löytyy 155 kappaletta ja niistä monet ovat ihanan leveitä. Tämä oli jotain mitä rakastimme Coloradossa, sillä leveitä rinteitä mahtuu kaartelemaan miten tahtoo.
Leveät ja aurinkoiset rinteet
Myös keskuksen hissikapasiteetti on maininnan arvoinen, sillä yhden gondolan lisäksi keskuksessa on peräti viisi kuuden hengen tuolihissiä. Näillä on Breckenridgessä myös pitkät perinteet, sillä ensimmäinen kuuden hengen hissi asennettiin sinne jo vuonna 1999. Vertailun vuoksi Whistlerissä kuuden hengen hissejä on ollut vasta vuodesta 2013 ja nyttenkin niitä on vain kaksi.
Hissikapasiteettia piisaa
Hisseistä kiintoisin on Imperial Express, joka on nettitietojen mukaan Pohjois-Amerikan korkein tuolihissi. Hissi johtaa keskimmäisen vuoren huipulle ja huikeaan 3910 metrin korkeuteen. Huippu jäi meiltä kuitenkin kokematta, sillä kauniista kelistä huolimatta sää puurajan yläpuolella oli erittäin tuulinen ja tuolihissi avautui vasta myöhään iltapäivällä. Ehkäpä ensi kerralla!
Pohjois-Amerikan korkeimman hissin juurella
Hyvä hissikapasiteetti näkyy ihanan lyhyinä jonoina, siitäkin huolimatta että Amerikassa vietettiin samaan aikaan Presidents Dayn pitkää viikonloppua ja populaa oli saapunut Denveristä huomattavissa määrissä. Keli oli mitä mahtavin ja lumi fantastista. Luimmekin pari päivää myöhemmin, että Breckenridgessä oli menoillaan mittaushistorian lumisin helmikuu, joten ajoituksemme ei olisi voinut osua paremmin nappiin! Varsinkin kun muistelee miten päinvastainen tilanne oli muutama vuosi sitten Utahissa lasketeltaessa.
Seuraavana aamuna päätimme vaihtaa paikkaa ja ajoimme 60 kilometriä länteen jossa sijaitsee laskettelukeskusten graalinmalja, legendaarinen Vail. Toisin kuin iso osa Coloradon laskettelukeskuksista, Vail ei ole ollut alunperin nuhjuinen kaivoskaupunki vaan se on perustettu vuonna 1966 varta vasten laskettelukaupungiksi uuden Interstaten varteen. Matkaa Denveristä kertyy 150 kilometriä eli keskus on saavutettavissa päivämatkalla, mutta vaatii ilman yöpymistä pitkää päivää.
Myyttinen Vail
Vail on yksi Pohjois-Amerikan suurimmista laskettelukeskuksista niin rinteiden määrällä (195) kuin hisseilläkin (31) mitattuna. Se on myös on suuren Vail Resorts yrityksen kruununjalokivi ja ryhmittymä omistaa nykyisin Whistlerinkin. Keskuksen ytimessä ovat kaksi lähekkäin sijaitsevaa kylää, jotka on rakennettu baijerilaiseen tyyliin. Niistä gondolat sekä tuolihissit kiidättävät vuorelle, jossa riittää laskettavaa.
Vailissa riittää rinteitä
Vaikka käsissämme olikin alueen laskettelukartta, emme silti tajunneet keskuksen kokoa. Laskimme vain upeita rinteitä hyvässä lumessa hissiltä toiselle siirtyen. Vasta lounastauolle pysähtyessämme saimme luotua katseen Vailin kuuluisille takakulhoille, jotka näyttivät ensikatsauksella yltävän horisonttiin saakka. Laskentatavasta riippuen seitsemän (tai jopa kymmenen) laajaa ja avointa kulhoa kuljettavat syvälle takavuorien sisuksiin niin että kauimmillaan on linnuntietä peräti yhdeksän kilometrin päässä lähtöpisteestä.
Karttaa on syytä tutkailla
Kuuluisa taka-alue tunnetaan nimellä Blue Sky Basin, mikä ei olisi voinut olla parempi nimi tuona lauantaina. Alueella on uskomattoman laajoja ja paikoin hyvinkin jyrkkiä rinteitä, joita voi laskea loputtomiin. Upean taka-alueen ottaminen laskettelukäyttöön oli kuitenkin erittäin kiistanalaista, sillä luontoaktivistien mukaan alue olisi pitänyt pyhittää ilvesten palauttamiseksi luontoon. Päätös laskettelukäytöstä poltti aktivistien käämit totaalisesti ja lokakuussa 1998 Maan vapautusrintamana tunnettu järjestö toteutti Yhdysvaltojen historian suurimman ekoterroristi-iskun polttaessaan lukuisia rakenteilla olevia hiihtorakennuksia. Liittovaltion keskuspoliisi FBI pidätti iskun päätekijäksi epäillyn tuhopolttaja William Rodgersin lopulta vuonna 2005, joka teki itsemurhan vain muutama viikko pidätyksen jälkeen.
Legendaarisia takakulhoja
Coloradon huipulla
Meillä oli todella hauskaa nauttia upeiden takakulhojen aakeista rinteistä, mutta iltapäivän pilvistyvä keli pakotti meidät lopulta lähtemään takaisin kohti autoa. Autolle paluussa kestikin yli tunnin, eri hissien ja lopulta hiihtobussin kyydissä suunnistaen. Coloradon laskettelukeskuksissa on pääsääntöisesti maksullinen pysäköinti, joskin muutamille ilmaisille pysäköintialueille on ilmainen bussikuljetus. Ilmaiseksi selviäminen vaatii hieman aikaa ja vaivaa, mutta emme maksaneet lopulta yhdenkään päivän pysäköinnistä.
Aakean laakeat rinteet
Keystoneen paluu vaatii Vailin ja läheisen Copper Mountainin laskettelukeskuksen välisen Vail Passin solan ylittämisen, missä moottoritie nousee 3251 metrin korkeuteen. Maisemat eivät ole Loveland Passin veroiset, mutta näissä korkeuksissa sää vaihtelee oikukkaasti ja taivaalta oli jo alkanut tulla lunta. Selvisimme lopulta solan yli takaisin hotellille, mutta tiellä alkoi olla jo ruhtinaallisesti lunta ja suljettiinkin liikenteeltä vain tuntia myöhemmin.
Sunnuntai oli suunnitellusti lepopäivä ja alunperin tarkoituksenamme oli ajaa katsomaan Denveriä. Tämä jäi kuitenkin vain haaveeksi, sillä taivaalta tuli koko päivän ajan sakeasti lunta mikä teki maanteistä liian haastavan ajan ilman kunnollisia talvirenkaita. Kävimmekin päivän aikana bussilla Keystonen keskustassa ostoksilla sekä rentouduimme hotellin ulkouima-altaalla hiutaleiden leijaillessa taivaalta.
Ilmaiset bussit kyydittävät laskettelijoita
Keystonen keskustassa
Lumipäivä Keystonella
Illan kohokohta oli illallinen läheisellä Keystone Ranchilla. Kyseinen karjatila sijaitsee kuvien perusteella kauniilla paikalla järvi- ja vuorimaisemilla, mutta pimeyden keskellä tämä jäi näkemättä. Onneksi pääsimme paikalle vuokra-autollamme lumista hiekkatietä pitkin.
Keystone Ranch
Sisällä oli lämmin tunnelma
Kuten nimi antaa osoittaa, tällä ravintolalla tarjoillaan kunnon lihaa. Kyseessä on yksi alueen parhaista pihviravintoloista, jonka ruokalista saa suupielet kuolaamaan. Päädyimme kuitenkin tekemään virheen, unohtaessa olevamme Amerikassa. Ruokalistalla ”kahdelle” mainostettu 32 unssin eli peräti 900 gramman pihvi olikin odotuksiemme vastaisesti lautasellinen täyttä lihaa ilman minkäänlaista luuta!
Mielettömät mätöt olivat liikaa
Teimme parhaamme herkullinen pihvin kanssa, mutta iso osa siitä oli valitettavasti vain pakko lähettää takaisin keittiöön. Onneksi pihvihikeä pystyi pyyhkimään rentouttavan takkatulen ääressä hirsimökin sohvalla.
Ruoan sulatusta takkahuoneessa
Maanantaina oli jälleen aika palata mäkeen ja hinkunamme oli palata Vailiin kokemaan tuore puuterilumi edellisyön jäljiltä. Valitettavasti maantiet olivat niin pöpperöiset, että päädyimme ajamaan Breckenridgeen, mikä ei ollut ollenkaan huono idea. Sielläkin oli saatu lunta lähemmäs 25 senttimetriä ja sitä tuli edelleen sakeasti. Päivä oli työntäytteinen mutta yksi loman parhaimpia fantastisen lumen vuoksi! Breckenridgessä on myös kokemuksemme mukaan muita keskuksia loivemmat mäet, joten ”mustia” rinteitä tuli laskettua lähes koko päivä.
Puuteripäivä Breckenridgessä
Lumisade jatkui koko illan samalla kun suuntasimme reissun toiselle herkkuillalliselle. Ski Tip Lodge on paljon palkintoja voittanut ravintola pienen historiallisen majatalon tiloissa, joka tarjoaa viikoittain vaihtuvan neljän ruokalajin illallisen. Ruoka olikin todella loistavaa ja tällä kertaa sitä ei ollut liikaa, joten jälkiruokakin maistui hyvin. Ravintolan tunnelma oli ihanan rauhallinen ja hyvästä tunnelmasta nautittiin rauhaisan takkatulen ääressä samalla kun ulkona satoi rutkasti lunta.
Palkittu Ski Tip Lodge
Herkullinen illallinen
Jälkiruokaa takkatulen äärellä
Reissun viimeinen päivä oli tiistai, joka oli aiempia päiviä kylmempi pakkaspäivä. Elohopea pysytteli aamupäivän kymmenen pakkasasteen alapuolella, mutta lämpeni keskipäivää kohden. Viimeisenä päivänä laskettelimme itse Keystonessa, joka yllätti meidät todella positiivisesti.
Tiistai oli Amerikassa jälleen arkipäivä, joten rinteissä oli runsaasti tilaa, eikä jonoja missään. Keli oli fantastisen kuulas ja rinteet aivan huippuja. Lumi tuntui pakkasen johdosta aiempia päiviä kovemmalta, mutta meillä oli silti aivan mielettömän hauskaa.
Kuulas puuteripäivä Keystonella
Kylmä aamupäivä rinteessä
Tästä ei olosuhteet parane
Myös Keystonen taaimmaiset rinteet sijaitsevat takavuorten suojissa ja hissien huipuilta näkee aina Breckenridgeen asti. Mosquito Rangen upea vuorijono hallitsee maisemaa ja sen kahdeksan huippua kohoaa yli neljän kilometrin korkeuteen, korkeimpana 4356 metriä korkea Mount Lincoln. Hurjista lukemista huolimatta Coloran Kalliovuoret eivät kuitenkaan näytä silmään niin korkeilta, sillä laaksonpohjakin on usein paikoin melkein kolmen kilometrin korkeudessa. Tässä mielessä kotivuoremme tuntuvat monin paikoin paljon jylhemmiltä, sillä niitä tarkastelee useimmiten lähes merenpinnan tasolta. Upea Coloradon vuoristo silti on, mutta hyvin erilainen kuin British Columbian rannikkovuoret.
Neljäntonnin huippuja
Onneksemme korkeus ei myöskään aiheuttanut meille mitään vuoristotaudin oireita, sillä yli kolmen kilometrin korkeus saattaa tuntua jo joistakin epämiellyttävältä. Tutkailimme oloamme tarkasti koko loman ajan ja korkeus aiheutti kyllä helposti hengästymistä, mutta huonoksi olomme ei käynyt. Jos näin kävisi, myydään keskuksissa lisähappea, jonka avulla alueelta pystyisi poistumaan alempaan ilmanalaan.
Lisähappea ja pottia
Paluumatka lentokentälle sujui lopulta hyvin ja moottoritie oli puhdas lumesta. Meillä kävi melkoinen munkki, sillä Denveriin johtavalla tiellä oli voimassa talvirengaspakko koko edellisen vuorokauden eli jos lumisade olisi saapunut vain päivää myöhemmin, olisimme todennäköisesti missanneet paluulentomme. Onneksi näin ei kuitenkaan käynyt, mutta ensi kerralla vuokraisin kyllä nelivedon, sillä asia aiheutti pientä stressiä loman viimeisinä päivinä.
Paluumatkalla Denveriin
Vuoret vaihtuvat suureen tasankoon
Laskettelumatkamme Coloradoon olikin puhdasta parhautta. Keli ei olisi voinut olla parempi ja lunta oli poikkeuksellisen paljon ja sekin ihanaa pakkaslunta, mistä saamme nauttia täällä rannikolla vain aniharvoin.
Denverin keskusta jäi näkemättä
Vaikka vierailimmekin kolmessa eri laskettelukeskuksessa, jäi väliin vielä lukuisia nimekkäitä keskuksia sadan kilometrin säteellä ja Coloradoon tulee varmasti palattua tulevina talvina täydentämään nyt saatua ensikokemusta. Mikä mahtava loma ja olipa kiva ettei valitettava koronavirus päässyt pilaamaan matkaamme!
