Vuosia maailman parhaiden asuinkaupunkien listalla keikkunut Vancouver sijaitsee luonnonkauniilla paikalla, taustallaan upeat vuoret. Kaupunki onkin voittanut useita titteleitä ja rankattu monilla listoilla korkealle, mikä houkuttelee kaupunkiin vuosittain tuhansia uusia asukkaita. Mekin muutimme tänne lähes pelkästään kauniiden siluettikuvien sekä asumislistausten houkuttelemina ja ilahduttavasti mainospuheissa on ollut myöskin perää.
Vancouverin kaupungintalo
Kaiken hyvän vastapainona Vancouverilla on kuitenkin rasitteenaan byrokraattinen hallinto, joka on keskittynyt vuosikymmenien ajan pienialaisiin lemmikkiprojekteihin, joista useat ovat järkisyiden sekä yleisen edun sijaan voimakkaan ideologian ajamia. Kaupunkia on myös vaivannut iät ja ajat nurkkakuntaisuus sekä kylämäisyys, jossa 2,5 miljoonan asukkaan metropolialueen keskuskaupunkia on kehitetty kuin pientä lomakylää.
Vancouverin onnistui tehdä monia asioita oikein vuosituhannenvaihteen kaupunkisuunnittelussaan, mutta sittemmin joistain asioista on tullut uskonnon kaltaisia tabuja, joista ei käydä edes keskustelua. Esimerkiksi 1990-luvulla asetetut näkökäytävät (eng. view cones) pyrkivät säilyttämään vuorinäkymät kaupungin taustalla rajaamalla rakennuskorkeuksia siitäkin huolimatta, että useat näistä näköpisteistä ovat sittemmin pusikoituneet tai menettäneet muuten merkityksensä.
Tiukat näkökäytävät rajaavat rakentamista
Osa näkymistä on pusikoitunut umpeen
Viime vuosina kaupunkisuunnitteluvirasto onkin ottanut hampaisiinsa uusien projektien varjostustutkimukset, joiden perusteella vuosittainen muutaman minuutin mittainen varjo parin puistopuun yllä on ollut riittävä syy madaltaa kaukana sijaitsevaa rakennusta niin, että kymmenien miljoonien dollarien investoinnista on tullut lähes kannattamaton.
Rakennuskorkeutta rajaa myös varjostus
Kaupunkikuvallisen nysväämisen tekee erityisen hassuksi ja pikkumaiseksi se, että kaupunginhallinnon valtuuksien ulkopuolella olevat projektit saattavat ohittaa ne kokonaan ja romuttaa näin vuosikymmeniä pyhinä pidetyn näkökäytävän jolla rajoitettiin useiden projektien kannattavuutta. Voimakas ohjaus johti vuosikymmenien aikana myös siihen, että erityisesti Yaletownin siluetista tuli lättänä. Onneksi vuonna 2011 silloinen kaupunginhallitus hyväksyi muutamia poikkeuksia korkeammasta rakentamisesta siluettia monipuolistamaan, kuten Granville Bridgen ympärystä sekä ensi vuonna valmistuva 168-metrinen Burrard Place.
Lättänä Yaletown
Rakentamissäädöksiä pahempi uskonto Vancouverissa on kuitenkin liikennesuunnittelu, mikä on ulottunut osin myös ympäryskaupunkeihin. Suunnittelua on ajanut aina 1970-luvulla torpatusta valtavasta moottoritiesuunnitelman kaatumisesta lähtien ideologinen viha yksityisautoilua vastaan. Vuosien varrella on ehditty kokeilla kaikenlaista, kuten hieman käsittämätön laajan johdinautoverkoston rakentaminen, mutta todellinen pyhä lehmä on ollut aina pyöräilyn suhteeton priorisointi.
Olen itsekin aktiivinen pyöräilijä ja osaan siten arvostaa kaupungin panostusta pyöräilyinfrastruktuurin rakentamiseen. Aiemmissa projekteissa oli kuitenkin järkeä, sillä niitä ei toteutettu autoilun kustannuksella, vaan pyörätiet kulkivat rauhallisia sivukatuja pitkin. Kuitenkin viimeisen viiden vuoden aikana pyöräkaistoja on survottu tarkoituksella ja väkisin vilkkaiden autoteiden varteen, mikä tarkoittaa yleensä autokaistan tai jopa kahden poistamista autoilulta. Tämä on erityisen ärsyttävää, sillä Vancouverin kadut ovat jo ennestään kapeita 2+2 kaistaisia väyliä, joista useat vielä ilman kääntymiskaistoja. Liikenteen kulkua haittaa myös uppiniskainen tarve säilyttää katupysäköinti kaikkein vilkkaimpienkin valtaväylien varrella niin, että yleensä esteettömiä ajokaistoja on vain yksi suuntaansa.
Pyöräteitä pääteiltä sivussa
Liikennesuunnittelijat kyllä tykkäävät esitellä tilastojaan laskeneista automääristä Vancouverin keskustaan, mutta jättävät mainitsematta miten miten ruuhka-ajoista on tullut jokapäiväisiä ja monituntisia. Autoilun vähentyminen on myös uskomaton väite samaan aikaan, kun väkiluku kasvaa vuodessa kymmenillä tuhansilla ja ihmiset muuttavat asumisen kalleuden vuoksi yhä etäämmälle, joutuen yleensä turvautumaan juuri autoon töihin päästäkseen.
Ruuhkaisuudesta on tullut arkipäivää
Mieleeni ei tulekaan viimeisten yhdeksän vuoden ajalta yhtäkään autoilua edistänyttä liikennehanketta Vancouverin maaperällä, jossa autoille olisi annettu lisää tilaa. Sen sijaan mieleen tulee kymmeniä pyörätiehankkeita, joista useat ovat ainoastaan vähentäneet autoilulle varattua kaupunkitilaa.
Tämä on täysin päätöntä, sillä Vancouver ei ole olosuhteiltaan edes kovin ideaali ympärivuotiseen pyöräilyyn. Kaupunki on mäkinen ja sää ison osan vuodesta sateinen, minkä johdosta pyörätiet ovatkin suurimman osan ajasta täysin tyhjiä, autokaistojen ollessa lähes aina runsaassa käytössä.
Pormestari Kennedy Stewartin johtaman nykyisen kaupunginhallituksen viimeisimpiä älynväläyksiä on ollut ehdotus tietullien asettamisesta Downtownin ympärille samaan aikaan, kun suosittu provinssinhallitus juuri pari vuotta sitten poisti tietullit kaikilta moottoritiesilloilta.
Ehdotuksen toteutuessa ajamisesta töihin keskustaan tai sen lävitse tulisi kallista puuhaa, mikä on kaupungin mukaan viherteko. Ekopesu onkin kaupungintalolla lähes uskonnon asemassa ja Vancouver on julistanut suureen ääneen olevansa maailman vihrein kaupunki vuonna 2025. Kaupunginhallituksen utopia vaatii kuitenkin ettei kaduilla liiku mitään ja suurin osa liiketoiminnasta kuolee, sillä monien kauppojen asiakasvirta riippuu merkittävästi autoilijoista, jotka jättävät keskustan väliin jos tullit asetetaan. Kaupunki onkin menettänyt viime vuosina lähes 1400 liikeyritystä samaan aikaan kun lähiöissä näiden määrä on kasvanut kymmenillä prosenteilla.
Ehdotettu tietullialue
Onneksi vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei kaupunginhallituksella ole asiassa poliittista päätäntävaltaa provinssinhallituksen ylitse, joten tulleja tullaan tuskin näkemään. Yhtä älytön on kuitenkin jo vuosikymmeniä ollut suunnitelma North Shoren asukkaille elintärkeän Lions Gate Bridgen muuttamisesta pelkästään pyöräilijöiden sekä linja-autoliikenteen käyttöön. Tämäkin lienee onneksi vain kuolleena syntynyt ajatus, josta ei ole kuulunut useampaan vuoteen mitään.
Toinen hullu ja valitettavasti aktiivinen ehdotus on purkaa 70-luvun toteutumattoman moottoritiesuunnitelman ainoa jäännös, noin kilometrin mittaiset Dunsmuir Streetin sekä West Georgia Streetin sillat ja korvata ne leveällä kadulla sekä lukuisilla liikennevaloilla, ihan vain liikennettä haitatakseen. Onneksi tältä projektilta uupuu kuitenkin rahoitus ja niinpä sillat loistavatkin edelleen paikallaan autoja kuljettaen. Tämäkin hanke kertoo kuitenkin siitä miten paljon aikaa ja rahaa kaupunginhallitus on valmis käyttämään autoilua hankaloittaakseen.
Kiistanalaiset moottoritiesillat
Asia missä kaupungilla on kuitenkin täysi päätäntävalta, on katupysäköinti ja Stewartin katastrofihallinto tekikin loppuvuodesta kiistellyn aloitteen muuttaa kaikki, siis aivan kaikki, Vancouverin kadunvarret maksulliseksi pysäköinniksi. Toteutuessaan päätös vaatii kaikkien auton omistavien vancouverilaisten ostaa itselleen pysäköintipassi, joka on uusi lypsylehmä kaupungin pohjattomaan kassaan. Kymmenien tuhansien parkkimittareiden asennus ei ole halpaa puuhaa sekään, mutta kaupunginhallituksessa hierotaan jo käsiä tulevista miljoonista.
Aiemmat maksulliset pysäköintialueet
Kaikkein viimeisin ekoteko on puolestaan esitys uudesta päästöverosta, joka koskettaisi kaikkia vuosimallin 2023 ja tätä uudempia polttomoottorisia autoja. Suunnitelman mukaan näistä autoista joutuisi maksamaan $500 tai $1000 vuosittaisen päästöveron, mikä tekee auton omistamisesta kaupungissa käsittämättömän kallista. Kaupunki hakee hullulle suunnitelmalleen nyt kaupunkilaisten hyväksyntää, mikä toivon mukaan torjutaan.
Täälläkin pitää kohta maksaa pysäköinnistä
Päätön meno onkin saanut vancouverilaiset kiroilemaan päättäjiään jo pitkään ja edellinen pormestari Gregor Robertson oli vihreissä suunnitelmissaan kuin kuuhullu, minkä vuoksi tämä tunnettiinkin kaupunkilaisten keskuudessa nimellä Mayor Moonbeam. Valitettavasti heikko Kennedy Stewart on ollut vielä tätäkin pahempi katastrofi, joka on aina kadoksissa kun media haluaisi kysyä vaikeista aiheista. Onkin suosittu vitsi ihmetellä suureen ääneen onko Vancouverilla pormestaria, kun arvostellaan Stewartin täyttä johtamattomuutta asioissa.
Heikko pormestari
Ekoutopioiden varjossa kaupunginhallitus puuhaa myös omiaan ja koronaepidemian keskellä suuren kohun aiheutti paljastus siitä, että kaupungintalolle oli juuri tilattu miljoonilla erittäin kalliita design-työtuoleja. Asian paljastuttua pormestaria ei taaskaan löydetty kommentoimaan, mutta tuolit jouduttiin sentään mediapaineen alla palauttamaan.
Vancouverilaiset ovat kuitenkin pitkäpinnaisia ja vihreisiin arvoihin taipuvaa porukkaa, jolta on riittänyt ymmärrystä hulluimmillekin pilvilinnoille. Liikenteen sijaan nykyhallinnon kohtaloksi saattaakin käydä vuoden 2022 kunnallisvaaleissa hulluksi käynyt sosiaalipolitiikka, joka on tehnyt Vancouverista viime vuosina väkivaltaisten rikollisten paratiisin.
Jääkin nähtäväksi selviääkö idealisti katastrofihallinto vaaleista, mutta itse katson hulluutta mieluummin kaupunkirajan toiselta puolen Burnabystä, jossa meno ei ole onneksi aivan Vancouverin kaltaista hölmöilyä.
Ehdotus tietulleista keskustan ympärille kaatui lopulta kaupunginvaltuuston päätäntävallan puuttumiseen asian suhteen. Lisäksi ehdotus maksullisesta katupysäköinnistä kaatui valtuustossa YHDEN äänen erolla, äänen ollessa itse pelkuri pormestarin.