Olemme olleet täällä Washingtonissa nyt puolitoista viikkoa ja kaikki on sujunut tähän saakka erittäin hyvin. Kuitenkaan matka tänne ei ollut aivan näin tasainen, sillä rajaa viime viikon maanantaina ylittäessämme saimme kokea pienoista viime hetken draamaa…
Reissuun lähti koko Vancouverin tiimimme. Olemme kaikki tiimimme naisjäsentä lukuunottamatta ulkomaiden kansalaisia, mutta olimme järjestäneet matkaan tarvittavat viisumit etukäteen. Suomalaisena en itse edes tarvitse viisumia Yhdysvaltoihin matkustaessa, sillä Suomi kuuluu Visa Waiver Programmiin, johon kelpuutettujen maiden asukkaat eivät tarvitse viisumia. Elektroninen matkarahastus nimeltä ESTA (Electronic System for Travel Authorization) pitää kuitenkin olla maksettuna ja voimassa. Kyseisellä paperilla ei ole varsinaisesti mitään virkaa, kunhan vain rahastaa jenkkeihin matkustavia paikatakseen hieman konkurssikypsän maan kassaa.
Yleensä näillä järjestelyillä pääsee jenkkeihin ilman ongelmia ja kuusi aiempaa matkaa sinne tehneenä en edes ajatellut muita papereita. Bostonin työmatka marraskuussa ei sekään vaatinut muuta, joten saavuin levollisin mielin aamuyöllä Vancouverin lentokentälle. Jenkkeihin lennettäessä maahantulomuodollisuudet suoritetaan viimeisellä lentokentällä ennen maahan lentämistä eli tässä tilanteessa Vancouverissa. Virkailijat ovat amerikkalaisia rajavirkailijoita, joiden kanssa ei yleensä turhia hymyillä.
On normaalia että rajavirkailijat kysyvät kysymyksiä matkaan liittyen, mutta yleensä niistä selviää ihan normaaleilla vakuuttavan kuuloisilla vastauksilla. Koska olimme kuitenkin lähdössä kuuden viikon mittaiselle työmatkalle, olivat virkailijat poikkeuksellisen tarkkoja kysymystensä kanssa. Uutena työntekijänä oli jo sinäänsä vähän vaikea todistaa olevansa oikeasti firman työntekijä, mutta varsinaiseksi ongelmaksi osoittautui ettei meillä ollut mukanamme virallista kutsua Washingtonin toimistoltamme kuuden viikon työmatkalle. Jälkikäteen ajateltuna asia on ihan ymmärrettävä, mutta etukäteen asia ei vain sattunut tulemaan kenenkään meistä tai muun matkaa järjestäneen mieleen. Asiaa ei auttanut surkutella, sillä olimme jo lentokentällä ja lennon lähtöön oli alle kaksi tuntia. Niinpä tilanteessa piti vain improvisoida. 😐
Minä selvisin pitkien selitysten jälkeen pienillä nuhteluilla, mutta tiimimme naisella oli hankalampaa. Hän saapui rajatarkastukseen noin vartin meidän jälkeemme ja vaikka hän on Kanadan kansalainen, ohjattiin hänet pian sivuhuoneeseen. Koska hänelläkään ei ollut mukanaan minkäänlaista paperia työmatkamme suhteen, eikä uutena työntekijänä edes mitään millä osoittaa työsuhde firmaamme, meinattiin häneltä evätä kokonaan maahanpääsy. Kanadan passi häneltä tietysti löytyi, mutta se ei tässä tilanteessa auttanut mitään. Niinpä saimmekin ravata takaisin rajatarkastukseen, jossa yritimme selittää tilannetta erittäin virkaintoiselle rajavirkailijalle.
Mies ei ollut uskoa meitä vaan selitti vain miten saatoimme olla vaikka huumekuriireja taikka ihmissalakuljettajia. Siinä sitten yritimme puoli tuntia miettiä miten saada todistettua olevamme sanomallamme asialla ja lopulta saimme hänet vakuutettua sekalaisilla sähköposteilla, joissa sivuttiin löyhästi työmatkaamme. Saarnaa saimme silti kuunnella pitkän tovin, ennen kuin pääsimme kaikki jatkamaan matkaamme kohti porttia, jolla koneeseen boardaus olikin jo alkanut.
Loppumatka sujui ilman ongelmia ja pääsimme hyvin Washingtoniin. Kuitenkin kokemuksesta viisastuneena muistamme jatkossa aivan varmasti hankkia etukäteen kaikki mahdolliset paperit, joita virkaintoiset rajaviranomaiset saattavat sille päälle sattuessaan vaatia. Tämä pätee erityisesti Amerikkaan matkustettaessa, missä perusoletus on että tottakai joka ikinen haluaa muuttaa tuonne vapauden ja vaurauden tyyssijaan. Yeah, right… 🙄
