Olemme tässä kevään mittaan yrittäneet hieman tsempata Berliinin lukuisten museoiden ja näyttelyiden suhteen. Kävimme maaliskuussa kauhistelemassa nykytaiteen tilaa Hamburger Bahnhofilla, mistä pari viikkoa myöhemmin teimme samanlaisen perjantaiekskursion länsikeskustassa sijaitsevan Museum für Fotografien tiloihin. Kyseisen museon nimi on hieman harhaanjohtava, sillä kyseessä ei ole mikään valokuvausta yleisesti esittelevä museo. Museon ylin kerros on toki varattu vaihtuville näyttelyille, mutta kaksi ensimmäistä kerrosta vie museon pysyvä, valokuvaaja Helmut Newtonin sekä hänen vaimonsa Junen, valokuvanäyttely.
Helmut Newton (oikealta nimeltään Neustädter) syntyi Berliinissä vuonna 1920 saksanjuutalaiseen nappitehtailijan perheeseen. Valokuvauksesta pienestä pitäen kiinnostunut Newton osti ensimmäisen kameransa 16-vuotiaana isänsä tehtaalla tienaamillaan rahoilla. Kolmannen valtakunnan nousu 30-luvun lopulla vei kuitenkin perheeltä nappitehtaan sekä omaisuuden. Kristalliyön tapahtumat saivat perheen lopullisesti jättämään Saksan. Newtonin perhe suuntasi kohti Chileä, mutta täysikäinen Helmut otti suunnakseen Kiinan. Singaporessa Newton kuitenkin pidätettiin brittien toimesta ja lähetettiin Australiaan. Hetken Australiassa työskenneltyään Newton lähetettiin sotaan autonkuljettajaksi, mistä palattuaan hän sai maan kansalaisuuden vuonna 1946. Australiassa ollessaan Newton tapasi myös June Brownen, josta tuli kaksi vuotta myöhemmin hänen vaimonsa. Junesta tuli myös myöhemmin menestynyt valokuvaaja, joka tunnettiin pseudonimellä Alice Springs.
Newtonin työhuoneen jäljennös
Newtonin ura valokuvaajana sai vauhtia 50-luvun puolivälissä, jolloin hän onnistui saamaan sopimuksen muotikuvauksesta kuuluisan Vogue-lehden numeroon. Varsin nopeasti Newtonin tyylitellyt mustavalkoiset, melkein aina eroottissävytteiset, valokuvat toivat hänelle kuuluisuutta. Työtarjouksia alkoi tulla eri puolilta ja 60-luvun Newton työskentelikin muun muassa Lontoossa ja Pariisissa Voguelle. 70- ja varsinkin 80-luvulla Newton saavutti uransa huipun ja varsinkin 80-luvulla ilmestynyt ”Big Nudes” potrettisarja teki hänestä maailmankuulun. Valokuvaus muun muassa Playboylle teki Newtonista myös sangen äveriään.
90-luvulla jo 70-vuotias Newton vetäytyi suurimmaksi osaksi syrjään asunnoilleen Los Angelesissa sekä Monacossa. Vuonna 2003 Newton lahjoitti suuren osan yksityisistä kokoelmistaan kotikaupungilleen Berliinille ja siellä sijaitsevalle Stiftung Preußischer Kulturbesitzelle. Kyseessä on maailman suurimpia kulttuuri-instituutteja joka on keskittynyt erityisesti Preussin aikakauden kulttuurin ylläpitämiseen. Vuonna 2004 Berliiniin avattiin Museum für Fotografie, jossa on esillä Newtonin ja vaimonsa ottamia valokuvia. Newton itse kuoli auton ratissa saamaansa sydänkohtaukseen Los Angelesissa samana vuonna.
Museossa on esillä valtavasti Newtonin kulta-ajan valokuvia. Kuvat ovat monipuolisia ja ne yhdistelevät kiintoisalla tavalla alastomuutta mitä erilaisimpiin konteksteihin. Suurin osa kuvista on mustavalkoisia, tosin värillisiäkin kuvia on muutamia. Alimmassa kerroksessa on nähtävillä myös Newtonin käyttämiä kameroita, asusteita, auto sekä muuta sekalaista tilpehööriä. Museossa ei saa kuvata, joten kerkesin ottamaan vain muutaman kuvan Nokia N8 kännykälläni.
Newtonin tuotantoa
Museon toisessa kerroksessa on esillä on esillä sekä hänen, että vaimonsa, mustavalkoisia potretteja monista 70- ja 80-luvun kuuluisuuksista. Joukossa on valtavasti senaikaisia näyttelijöitä sekä poliitikkoja, joista sangen moni on tuttu meille 80-luvun lapsillekin. Nämä valokuvat ovat normaaleja mustavalkoisia kasvokuvia ilman eroottista teemaa. Osa kuvista on kieltämättä voimakkaita asetelmaltaan ja siten kiintoisia katsoa. Kuitenkin kaiken kaikkiaan museo tarjoaa sangen vähän nähtävää Helmut Newtonin tuotannosta kiinnostumattomille. Ylimmän kerroksen vaihtuva näyttely käsitti puolestaan sarjan valokuvia Jordanian ja Syyrian alueelta 1800-luvun lopulta, jonkun tuolloin eläneen matkailijan ottamina.
Kaiken kaikkiaan museon anti on normaali pulliaiselle sangen pientä. Koska esillä on kuitenkin satoja valokuvia, menee museolla silti tunnin verran. Näyttely ei mielestämme ollut täysin hintansa arvoinen, sillä kukaan meistä ei ole mitenkään erityisesti Newtonin tuotantoa fanittava. Kokemus se oli kuitenkin tämäkin ja museon suuntasimmekin yhteiselle illalliselle Charlottenburgiin.
